Sylin täydeltä järjestöjä

Järjestöt lisäävät merkittävästi hyvinvointia, summaa tutkija Petri Paju Lastensuojelun keskusliiton julkaisemassa teoksessa Syliä tähteeksi.

Tutkija ja tietokirjailija Petri Pajun järjestöelämän tutkimus Syliä tähteeksi, Järjestöjen elämää ja elämää järjestöissä (2017) painottuu lasten, nuorten ja perheiden järjestöihin. Lastensuojelun keskusliiton julkaiseman kirjan ensimmäisellä puoliskolla Paju tutkii järjestöjä ja toisella puoliskolla kokoaa joukon haastatteluja järjestöelämästä.

Järjestöille kasataan paljon ristiriitaisia odotuksia. Niiden tulisi organisoida vapaaehtoistoimintaa, turvata demokraattisen poliittisen järjestelmän toimivuus, tuottaa sosiaalista pääomaa, toimia työllistäjänä, olla tehokas palveluntuottaja, ehkäistä syrjäytymistä, kotouttaa maahanmuuttajat, edistää kansanterveyttä, kannustaa monikulttuurisuuteen, huolehtia ympäristöstä ja toimia kansalaisyhteiskunnan keskeisenä foorumina. Jos kolmatta sektoria katsotaan aineettomia palveluja laajemmin, listaan voidaan vielä lisätä mm. elintarviketuotanto sekä sähkö-, puhelin- ja vesijohtoverkkoja.

On sanottu, että monipuoluedemokratioissa, joissa on vapaa lehdistö, ei ole nälänhätää. Aktiivinen kansalaistoiminta on siis vakuutus diktatuuria tai toisaalta väkivaltaista vallankumousta vastaan. Tästä ilmeisesti kumpuaa huoli, jota tunnemme demokratian vuoksi, jos järjestöaktiivisuus laskee. Tästä kaikesta on kyse myös sosiaalisessa pääomassa, joka liittyy luottamukseen, jota toisiamme kohtaan tunnemme toimiessamme yhdessä.

Petri Pajun näkemyksen mukaan järjestöt ovat sekä yhteiskunta että organisaatioita yhteiskunnan palveluksessa. Ne ovat siis sekä itseisarvo sekä väline. Niihin liittyminen on yhteiskuntaan liittymistä. Hän halusikin täydentää tietoa järjestöorganisaatioiden elämästä tiedolla järjestöjen elämästä. Taustalla on mm. se perustava ajatus, että järjestöt ovat olemassa jäseniään varten.

JÄRJESTÖELÄMÄKERRAT SALARAKKAINA

Paju on aiemmin tutkinut koulua ajatuksella, että niiden arjesta kertovat parhaiten oppilaat. Koska Paju uskoo, että järjestöistä kertovat niissä toimivat ihmiset itse paremmin kuin esimerkiksi organisaatioiden asiakirjat, hän tapasi joukon ihmisiä. Haastattelut muodostavat sivumäärältään kirjasta isoimman osan. Haastattelujen tekemisiä Paju luonnehtii niin mukavaksi, että hän kutsuu tätä osaa työstään operaatio salarakkaaksi – myös siksi, että lähti tekemään haastatteluja ilman tarkkoja suunnitelmia. Hänellä oli haastateltaville yksi ainoa kysymys: kerro järjestöelämäkertasi. Haastateltavana vastaamiseen meni (anonyymisti) itseltänikin parisen tuntia.

Paju ryhmitteli haastatteluja saaden luvut mm. talkootöiden, luottamushenkilötoiminnan ja palkkatöiden kokonaisuuksista. Teksteistä paistaa järjestöelämän koko kirjo. Järjestöissä opitaan, jaetaan ja tuetaan, saadaan ja annetaan. Tunne on tärkein tai ainakin pinnalla. Järjestösektori tunnetusti täydentää julkista sektoria, mutta järjestöelämä täydentää myös elämää, ja niin niistä tulee samaa.

Haastatteluja lukiessa tulee aika hyväntuuliseksi ja kiitolliseksi: näin paljon erilaisia ihmisiä erilaisine taustoineen ja elämäntilanteineen. Näin erilaisia järjestöjä, joihin he ovat päässeet osallisiksi tekemään näin tärkeitä asioita. Ilman tätä heidän elämänsä ei olisi sama, eikä heidän läheistensä. Eikä meidän. Järjestöjen yhteiskunnalliset tavoitteet ja odotukset tulevat tarinoiden kautta konkretiaksi.

Paju itse ei näiden elämäkerrallisten haastattelujensa nojalla esimerkiksi erottele eri-ikäisten motiiveja toimia järjestöissä, vaan samat motiivit toistuvat ikäluokasta toiseen. Halutaan auttaa, ja halutaan itsellekin jotain. Näin se kai menee: joukko ihmisiä toimii yhteisten päämäärien puolesta.

JÄRJESTÖ, MINNE MENET?

Paju esittelee kirjallisuuden ja havaintojensa pohjalta arvioita järjestöjen tulevaisuudesta. Digityökalut, hierarkiattomuus, keskusjohtoisten järjestöjen pilkkoutumien pieniksi, paikallisiksi toimijoiksi ja siksi poliittisen vaikutusvallan lasku sekä projektimaisuus soljuvat tekstissä. Sen sijaan voittoa tavoittelemattomat, ”yhdistysyritykset” eivät Pajun mukaan näytä ilmiönä laajenevan. Nämä toimijat näyttäisivät organisoituvan muutoin kuin yhdistyksiksi.

Ehkä olennaista on ainakin se, että ei kuitenkaan tarvitse valita yksilöllistymisen ja yhteisöllisyyden välillä, mikä nousee kirjan haastatteluistakin esiin. Tätä tukee mm. se, että toimintaan voidaan kiinnittyä lukuisin tavoin. Voidaan olla jäseniä, toimia vapaaehtoisina, lahjoittaa, hoitaa luottamustehtäviä ja toimia asiakkaina. Tässä on eräänlainen järjestöjen vahvuus.

Järjestökentän moninaisuus ja päällekkäisyys muodostavat kenties suurimman vahvuuden: toistensa kanssa tekemisiin pääsevät erilaiset ihmiset ja tarpeet tasoittaen ristiriitoja – kunhan vältetään riskit, kuten valikoivuus, riittämättömyys ja minä autan sinua -tyyppinen paternalismi. Tulevaisuudessakin lienee elämää juuri järjestöissä, joiden päätöksenteko tapahtuu lähiyhteisöissä, joilla on kyky nostaa esiin vähemmistöjen asioita ja jotka voivat toimia luovasti ja reagoida nopeasti.

Inari Juntumaa
Kirjoittaja on koulutuspäällikkö ja järjestökouluttaja

Download PDF

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Share on facebook
Share on google
Share on twitter
Share on linkedin

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media