Ranskan vasemmisto – jatkuva eksistentiaalinen kriisi

Sanotaan, että vasemmiston historia on puoluehajaannusten historiaa. Ranskassa tämä piirre näyttää korostuvan, kirjoittaa Antti Vuorenrinne. Hän arvioi Jorma Turusen kirjoittaman Ranskan vasemmiston tarina -teoksen.

”Ranskalaisilla sosialisteilla on tapana kokoontua vuosittaisiin hajoamisiinsa.” Näin sanoi jo Aristide Briand, ranskalainen sosialisti ja moninkertainen pääministeri vuosisadan takaa.

Briand-sitaatti löytyy Jorma Turusen uudesta historiakirjasta Ranskan vasemmiston tarina. Kirjan lopussa on luettelo Ranskassa suuren vallankumouksen (1789–1799) jälkeen vaikuttaneista merkittävistä puolueista, järjestöistä ja liikkeistä. Määrä on vaikuttava. Laskin, että pelkästään vasemmistoon laskettavia puolueita on ollut 26 kappaletta.

Mutta miksi Ranskan vasemmiston historian tunteminen on tärkeää?

Jorma Turunen vastaa, että historiasta voi oppia, mistä ja miten tähän päivään on tultu. Hän viittaa tietysti vasemmiston mahalaskuun viime vaaleissa (2017), joissa sosialistit saivat 30 paikkaa. Rökäletappio oli historiallinen. Edellisissä vaaleissa sosialistien paikkamäärä oli 284.

RANSKA ON POIKKEUS

Ranskan vasemmiston historia on kuitenkin myös oleellinen osa kansainvälisen työväenliikkeen historiaa. Itse käsite, vasemmisto, tulee Ranskasta. Ranskan suuren vallankumouksen tunnukset ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” tai Pariisin kommuunin (1871) muisto ovat tärkeitä merkkipaaluja koko työväenliikkeelle, ei vain ranskalaisille.

Tärkeää on myös havaita missä suhteessa Ranskan vasemmisto eroaa muiden maiden työväenliikkeistä. Turusen mukaan Ranska on poikkeus koko läntisessä Euroopassa siinä, ettei sikäläisillä puolueilla ole ollut läheistä suhdetta ay-liikkeeseen.

Ranskan vasemmisto ei ole myöskään missään vaiheessa koonnut ympärilleen samanlaista järjestöjen ja liikkeiden kokonaisuutta kuin pohjoismaissa ja Saksassa. Siellä ei tunneta kansanliikedemokratiaa kuten meillä. Siksi Ranskan kohdalla on ehkä perustellumpaa puhua vain vasemmistosta, ei työväenliikkeestä.

Ranska ja sen historia kannattaa pitää mielessä muutoinkin. Vaikeuksistaan huolimatta Ranska on EU:n toiseksi suurin talous. Jorma Turunen huomauttaa myös, että jos ja kun britit jättävät unionin, Ranska on EU:n ainoa ydinasevalta.

MYYTTINEN VALLANKUMOUS

Ranskan vasemmistopuolueita voi ryhmitellä eri tavoin. Eri vallankumouksien perinnöstä voi poimia tasavaltalaiset, sosialistiset ja kommunistiset vasemmistot. Niiden lisäksi äärivasemmistojen perinne on elänyt suhteellisen vahvana.

Ranskan vasemmistokulttuurissa vallankumouksella on lähes myyttinen merkitys. Sikäläiset sosialistit ovat aina olleet nimenomaan sosialisteja, eivät sosialidemokraatteja. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt heitä toteuttamasta ajoittain sosialidemokraattista politiikkaa.

Kuten muuallakin Euroopassa, Ranskassakin vasemmistosta tuli vakavasti otettava poliittinen liike 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Ranskalaiset omaksuivat toisen internationaalin aatteelliset lähtökohdat tarkasti. Internationaalihan perustettiin Pariisissa 1889. Ranskan sosialistipuolueen nimeksi tuli Section francaise de l´Internationale ouvriére (SFIO) eli Työväen internationaalin ranskalainen osasto. Muistetaan, että Forssan kokouksessa 1903 SDP:n nimeksi tuli hiukan vastaavalla tavalla Sosialidemokraattinen puolue Suomessa. Samat menettelytapakysymykset nousivat esiin eri puolilla Eurooppaa. Ranskassakin väiteltiin muun muassa ministerisosialismista, eli voisivatko sosialistit osallistua hallituksiin kapitalismin oloissa.

VASEMMISTOKARTELLISTA MITTERRANDIN KAUTEEN

Jorma Turunen huomauttaa, että Ranskan vasemmisto on tosiasiassa noussut valtaan vain harvoin. ”Pohjimmiltaan Ranska on katolinen ja konservatiivinen maa”, hän kirjoittaa.

Maailmansotien välillä vaalivoittoon nousi vuoden 1924 ”vasemmistokartelli” ja vuoden 1936 kansanrintama. Osin ministerisosialismi-kiistan vuoksi sosialistit eivät osallistuneet 1924 vaalien jälkeen hallitukseen, vaikka olivat osa ”kartellia”. Sen sijaan vuoden 1936 vaaleissa sosialistien SFIO nousi Ranskan suurimmaksi puolueeksi. Vaalien jälkeen valtaan noussut Leon Blumin sosialistihallitus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi. Jorma Turusen mukaan kansanrintama jäi historiaan ”optimistisena toiveena jostain paremmasta.”

Sotien jälkeen Ranskan vasemmisto sai aikaan vain lyhyitä esiinmarsseja: kansanrintama (1946), Pierre Mendés Francen 7 kuukauden hallitus (1954–1955) ja Guy Molletin lyhyt pääministeriys (1956). Sen jälkeen sosialistit kokivat lähes nykyisen kaltaisen romahduksen, varsinkin raa´an Algerian politiikkansa vuoksi.

Pariisin toukokuun (1968) tapahtumia poliittinen vasemmisto seurasi neuvottomana eikä kyennyt hyötymään siitä. Turusen mukaan ilmiö oli enemmän kulttuurinen kuin poliittinen. Hyötyjiä olivat erilaiset äärivasemmiston ryhmät, erityisesti trotskilaiset. Monet heistä vaikuttivat myöhemmin muun muassa uudessa sosialistipuolueessa (Lionel Jospin, Jean-Luc Mélenchon).

Kun vanha SFIO tuli tiensä päähän sen seuraajaksi tuli muutamien välivaiheiden jälkeen nykyinen sosialistipuolue PS (1971). Muun silloisen Euroopan sosialidemokraateista poiketen se suuntasi vasemmalle. Puolueen hahmoksi nousi pian useissa presidentinvaaleissa ehdokkaana ollut Francois Mitterrand, joka lopulta valittiinkin. Menestystä seurasi lyhyt kansanrintamakausi. Vaikka Mitterrand jatkoi presidenttinä kaksi kautta (1981–1995), hän joutui lopulta jakamaan valtansa oikeiston kanssa.

”EKSISTENTIAALINEN TARVE”

Jorma Turusen pureva analyysi monipolvisista käänteistä Ranskan vasemmiston politiikassa on useimmiten hengästyttävää luettavaa. On mainiota, että Turunen rytmittää kertomusta esittelemällä perusteellisemmin muutamia vasemmiston merkkihenkilöitä, kuten Jean Jaurésin, Leon Blumin, Pierre Mendés Francen tai vaikkapa kirjailijana tunnetun Jean-Paul Sartren.

Turunen huomioi vasemmiston olleen Ranskassa myös kulttuuriliike. Muu maailma sai sieltä muun muassa Kansainvälisen työväenmarssin, taiteilijat kuvasivat vallankumouksien hurmiota ja Mitterrand kunnostautui kulttuurilaitosten rakentajana (Pompidou-keskus, ooppera, Orsayn taidemuseo, La Grande Arche -monumentti).

Kaiken tämän Turunen on onnistunut kietomaan kompaktiksi lukupaketiksi, joka pitää otteessaan.

Kirjan perusteella on mahdollista ehkä hieman paremmin ymmärtää ranskalaisen vasemmiston sielunmaisemaa. Kenties sitä raottaa Turusen lainaama Daniel Cohn-Benditin kertomus vuoden 2005 kansanäänestyksestä, jossa Ranska hylkäsi unionin perustuslain. Monet sanoivat hyväksyvänsä perustuslain tekstin sinänsä mutta heille tuli ”eksistentiaalinen tarve” äänestää vastaan. Ranska on Cohn-Benditin mukaan jatkuvassa eksistentiaalisessa kriisissä.

Vuoden 2017 katastrofin jälkeen Ranskan vasemmisto on täydellisesti lyöty ja eksyksissä. Saa nähdä miten lopulta käy.

”Ranskalaisista ei koskaan tiedä”, Turunen päättää kertomuksensa.

Jorma Turunen: Ranskan vasemmiston tarina. Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen. Into 2019, 316 s.

Antti Vuorenrinne

 

Download PDF

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media