Fantasian ja todellisuuden rajalla

RAKKAUS EI PELASTA

Compañía Kaari & Roni Martinin ensi-iltateos Anna Karenina nähdään 22.3.–2.4. Cirkon Maneesisalissa. Olin ensi-illassa, joka päättyi samalla ryhmän 16-vuotisjuhlaksi. Aiemmin ei ole ehditty töiltä juhlia.

Ryhmän tulkinta rikkoo näyttämötaiteen konventioita istuttamalla yleisö samaan pöytään esiintyjien kanssa. Annan aviomiehenä, kreivi Kareninina nähdään pitkästä aikaa tanssiroolin tekevä Jorma Uotinen, jonka jylhä lavakarisma on valtava.

Esitys pohjautuu Tolstoin klassikkoromaaniin, jonka keskiössä on Anna Kareninan, kreivi Vronskin ja kreivi Kareninin kolmiodraama. Samalla ajaton teos kommentoi nykymaailman tapahtumia. Esitysdramaturgi ja kolmas ohjaaja (Martinien kanssa) Atro Kahiluoto vastasi ensi-iltajuhlassa Sirkka-Liisa Sassin kysymykseen:

– Niin Anna kuin hänen rakastajansa Vronskikin pakenevat teoksessa rakkauteen. Anna on valmis nousemaan vaikka koko maailmaa vastaan rakkautensa puolesta, mutta rakkaus ei anna hänelle elämää, vaan vaatii sen. Kyse on rakkaudesta vanhassa maailmassa, joka on hajoamassa

– Teos tutkii samalla sitä, mihin kaikkeen ihminen pakenee. Anna Kareninan maailmassa elettiin veitsen terällä: maailma oli menossa kiihtyvällä vauhdilla kohti vallankumousta ja ensimmäistä maailmansotaa. Historia toistaa itseään ja esityksen lähtöasetelman mukaista viimeistä illallista syödään koko ajan, toinen taiteellinen johtaja, koreografi Kaari Martin lisää.

Tuomiopäivän kello on lähempänä keskiyötä kuin ikinä, mutta ihminen valitsee eskapismin ja uppoavan laivan orkesteri soittaa viimeiseen asti hänen mukaansa.

Anna Kareninan ja kreivi Vronskin roolissa nähdään ryhmän espanjalaiset luottotanssijat Mariana Collado ja Carlos Chamorro. He ovat monipuolisia tulkitsijoita ja hyvin vahvoja lavapersoonia, jotka heittäytyvät näyttämön tilanteisiin koko sydämellään. Alun luistelu jäällä, illallistanssi, johon yleisö sai osallistua ja kolmiodraaman syveneminen esitetään herkästi, vahvoilla tunteilla.

Roni Martinin säveltämällä musiikilla on merkittävä rooli ryhmän ilmaisussa. Anna Kareninan musiikissa flamenco, Tom Waits vaikutteet ja brechtiläiset kaiut yhdistyvät fuuusiomusiikiksi, jojon on lainattu myös juutalaismusiikin kaikuja. Musiikki ja tanssijat kuljettavat katsojat ryhmän teoksille leimalliseen, nyrjähtäneeseen maailmaan.

Kannattaa kokea, kun maailmanlopun orkesteri soittaa viimeistä valssia kristallikruunujen loisteessa. Jääkoristeet sulavat tarjottimilla, karhu tanssii. Rakkaus ei meitä pelasta.

Compañia Kaari & Roni Martin: Anna Karenina
Cirko, Kaasutehtaankatu 1, 00540 Helsinki, Maneesisali
22.3.–2.4.2018

ULLAN URBAANI YKSINÄISYYS

HIT Helsingin tuottama Muutama sana Ullasta on voisarvien tuoksuinen monologi kaipuusta toisen ihmisen lähelle. Se on esitys ihastumisesta, yksinäisyydestä ja pienistä arjen asioista. Koimme Höyhentämössä koskettavan tarinan Allusta, nuoresta opiskelijatytöstä, joka elää asunnossaan askeettia elämää ja vieraantuu todellisuudesta kuviteltu ystävä Ulla aina mielessä.

Ulla näkyy naapuritalon ikkunasta. Ulla on ihana, lahjakas ystävä, joka tarvitsee Allua ystävänä.  Tämän korkeahaaveinen fantasiamaailma vieraantuu todellisesta elämästä, jota hän ei tunnu saavan käyntiin yksiössään, jonne vain mummi soittaa. Lopuksi kuvitelmien Ullakaan ei ole täydellinen, ja Allulle kerääntyy kostoajatuksia.

Allu on neuroottinen, mutta samalla älykäs havainnoissaan. Nuori käsikirjoittaja Eeva Turunen on etevä kirjoittaja, suomenkieli taipuu ja kerronta on lahjakasta sanataidetta. Vaikka tarina on ahdistava, sen vapautus on oivalluksessa ja huumorissa. Aluksi uskomme Ullan olevan olemassa, sitten monologi itsepetoksesta hiipii ajatuksiimme.

Näin Muutaman sanan Ullasta kaksi vuotta sitten Valtimonteatterissa Elisa Salon esittämänä. Se oli valtakunnallisen monologikilpailun 2015 voittaja. Lavastus mustassa tilassa oli kokemukseni mukaan vielä pelkistetympi; näyttelijä pyöritti levysoitinta ainoana musiikkina.

Julia Gauffinin ohjaamassa HIT Helsingin tulkinnassa Iida Pekkarisen piano loihtii elävää, draamaa tukevaa sointia. Alluna näyttelijä Anna Andersson vetää meidät lumoavasti mukaansa. Hän on tavattoman ilmaisuherkkä, tarkasti artikuloiva ja valloittava näyttelijä, joka pisti taannoin silmään KOKO-teatterin brittidraamassa itäeurooppalaisena teiniprostituoituna.

Fantasian ja todellisuuden raja on aina mystinen. Kaikilla meistä on mielikuvia, myös fantasioita. Mikä loppujen lopuksi on todellisuutta, millaista urbaani yksinäisyys on luonteeltaan, näytelmä pysäyttää ajattelemaan.

Esitys oli Höyhentämön tapaan vain pitkän viikonlopun vierailuesityksenä. Onneksi se saa jatkoa 17.–18.4.2018 KOKO-teatterissa, Hämeentie 3, 00530 Helsinki
Lue lisää 

Anna Andersson on ilmaisullisesti vahva Muutama sana Ullasta -monologin esittäjä. Kuva: Jiri Halttunen.

 

 

 

.

 KEVÄT 1918 HELSINGIN ARJESSA

Vihan kevät – Helsinki 1918 on Sirpa Kähkösen käsikirjoittama episodinäytelmä, joka toi maaliskuulla Hakasalmen huvilan saleihin sisällissodan kaupunkilaisarjen. Olennainen osa on vanhasta ja uudesta valokuvasta ja liikkuvasta kuvasta koostuva, Japo Knuutilan ja Jan Kailan luoma, installaatiokokonaisuus. Katsoja voi lähestyä kokonaisuutta yhtä hyvin näytelmään kuuluvana kokeellisena lavastuksena kuin itsenäisenä taidenäyttelynä.

Teos koostuu itsenäisistä episodeista, joita yleisö seuraa huoneesta toiseen siirtyen. Välillä olemme punaisten keskellä, sitten mukana, kun naiset kirjoittavat valkoisten maanalaista Vapaa sana -lehteä. Olemme pari kertaa toimittaja Algot Untolan alias Ilmari Rantamalan ja Maiju Lassilan työhuoneessa Työmiehen toimituksessa; hänet ammuttiin mereen vankikuljetuksessa.

Juoneen kuuluu aikakauden musiikki marsseineen, työväenlauluineen ja kupletteineen. Jukka Nylundin säveltämät laulut svengaavat todella hyvin. Pinja Koski ja Reetta Ristimäki ovat taitavia laulajia, etenkin loppulauluissa. Eikä Pyry Nikkilän ja Tatu Siivosen taidoissa ole valittamista. Siivonen esittää kuplettilaulaja Ernst Stenmania, joka kuljettaa museoesityskävijöitä huoneesta toiseen.

Ansiokas on näkökulma tavallisen ihmisen, punaisen tai valkoisen, arkeen 100 vuoden takaiseen kaupunkiin. Esityksessä ei ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä. Punaisen puolen tyttö Kansanvaltuuskunnan palveluksessa on ruokapulan Helsingissä kiitollinen kahdesta lämpimästä ateriasta päivässä, kun perhe näkee nälkää.

Käsikirjoitus perustuu aikalaisten muistoihin. Nuoren Gösta Schybergsonin murha Töölönlahden jäälle on sellainen. Ympäristö oli sodan keskeisiä tapahtumapaikkoja. Saksalaiset tulivat kaupunkiin pohjoisesta, nykyistä Mannerheimintietä pitkin, ja Kansallismuseon kulmalla taisteltiin rajusti.

– Minkä tahansa lopun lähestyessä, huumori kuolee viimeisenä, ohjaaja Taru Mäkelä lopettaa saatesanansa. Hän ja Kähkönen tekivät jo 2015 yhteistyötä Palava kaupunki -näytelmässä.

Reetta Ristimäki tuottaa ja jatkaa teemaa Stadi 1918 diptyykillä, jota esitetään sekä Ostrobotnian juhlasalissa että Paasitornin Juho Rissanen -salissa 11.–21.4.2018, siis jääkärien ja punaisten paikoissa.

Reetta Ristimäki (vas.), Tatu Siivonen ja Pinja Koski sairaalakohtauksessa, Pyry Nikkilä juoksee taustalla lääkäriasussa. Kuva: Maija Astikainen.

Liput ja lisätiedot

 

.

NAURUA PIIKKILANKOJEN LÄPI

Suomen hauskin mies naurattaa, mutta on myös katsojan ajattelemaan johdatteleva. Se on vuoden 1918 sotaa ja vankileirejä käsittelevistä esityksistä omalaatuisimpia. Kohteena eivät ole sotatapahtumat, vaikka Kallion kirkkoherran murhaa saksalaisvaltauksen päivänä selvitetään. Keskiössä on Suomenlahden Iso-Mjölön (Isosaari) vankileiri, johon myös Helsingin työväennäyttämön yksikkö on sijoitettu. Heidän johtajansa, punapäällikkö Toivo Parikka tulee perässä muiden joukkoon. Hän on lähtenyt punajohdon pakojunaan, mutta katunut ja palannut takaisin. Parikassa on aineksia Enson työväennäyttämön johtaja Jalmari Parikasta, ehkä vähän Sulo Wuolijoesta, joka todella oli sijoitettu sinne, tai Vihtori Huhdasta, jonka muistelmia ”Monena mies eläessään” lainataan perusteellisessa esitetekstissä paljon.

Sukunimi viittaa siihen, että Jalmari Parikka on se Suomen hauskin mies. Näytelmän ja 16.3. ilmestyneen elokuvan mukaan hän seisoi jo kuopan edessä ammuttavien rivissä, mutta operaatio keskeytyi, näytelmässä komentajakapteenin toimesta, ja elokuvassa, kun ampuvat ryhtyivät nauramaan Parikan jutuille. Tarina on Q-teatterissa kohdanneen kaksikon, Mikko Reitalan ja Heikki Kujansuun, joka myös ohjaa sen, kuten elokuvankin.

Pääosan tekee suvereeniin tapaansa Martti Suosalo, josta olen aina pitänyt. Välillä suoritus on niin valloittava, että muut jäävät jalkoihin. Hänen roolitehtävänsä on johtaa työväennäyttämövankien teatteriesitystä leirivieraille; todellisuudessa Huhta ja Wuolijoki johtivat satiirista Suomenlinna-esitystä loppukesällä 1918, eduskunnan kuningasäänestyksen alla. Parikka teki näytelmää Turun vankileirillä.

Rauno Ahonen on kireänoloinen vankileirin komendantti, joka haaveilee Saksaan pääsystä. Vappu Nalbantoglu tekee herkästi komendantin vaimon osa. Reitala tekee satiirisia osia komendantin vankiräätälinä, Kalevi Kahran ja yhteysupseerina, itse Asko Sarkolan oloisesti.

Suomen hauskin mies
Helsingin kaupunginteatteri, Pieni näyttämö, Eläintarhantie 5, 00530 Helsinki
Elokuvateattereissa

Martti Suosalon näyttämöjohtaja pikaoikeudessa, vieressä Rauno Ahonen ja Vappu Nalbantoglu. Kuva: Tapio Vanhatalo.

 

 

 

Risto Kolanen
Kirjoittaja on toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.
Hän seuraa yhteiskunnan sekä kulttuurin ja taidekentän ilmiöitä.

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Vastaava toimittaja Pirjo Alijärvi
aikamerkki@tsl.org

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media