Ongelmahakuista teatteria ja uudistuvaa nykytanssia

Aikamerkki jatkaa kulttuuriarvioiden sarjaa. Keskiössä ovat pääkaupunkiseudun teatteri, tanssi, kuvataide ja musiikki, joista Risto Kolanen raportoi säännöllisesti.

MAKAABERIA KAUHUROMANTIIKKAA SUOMENLINNASSA

Jos halusi kokea Pyhäinpäivä- ja Halloween -viikonloppuna käsin kosketeltavaa kauhua, Helsingin kummitushistoriaa, ehdottomasti paras paikka sille oli Päätön kauhukabaree, joka esitettiin Suomenlinnan Pirunkirkossa, lyhyen kävelymatkan päässä päälaiturilta.

Jacintha Damström (vas.), Jouni Kokora, Petri Bäckström ja Reetta Ristimäki ovat mainioita Halloween-illan kauhutarinoiden esittäjiä Suomenlinnassa. Kuva: Raimo Granberg.

Päätön kauhukabaree on musiikkia, draamaa ja makaaberia estetiikkaa yhdistävä kabaree. Suomenlinnan Pirunkirkko tarjoaa upeat puitteet vaikuttavalle visualisoinnille ja äänimaailmalle. Esitys oli hyytävän jännittävä, mutta myös kuoliaaksi naurattava.

Tila on mainio kauhuromanttiselle esitykselle, jossa Viaporin luovuttaja, amiraali Cronstedt ja muut Stadin kummitukset kuten päätön eversti, Kruununhaan puutalot paloon sytyttänyt punainen koira, hukkuneet merimiehet, Kansallisteatterin tähti Aili Somersalmi, hullu noita ja Piperinlammen rakastavaiset tulevat eteemme hämärässä valaistuksessa. Aihepiiristä on tehty myös kirja, Helsingin henget.

Työryhmässä ovat olleet Petri Bäckström, huiluakrobaatti Jacintha Damström, Jouni Kokora, muusikko Harri Kuusijärvi, videosuunnittelija Pietu Pietiäinen, Reetta Ristimäki, pukusuunnittelija Marja Uusitalo ja ohjaaja Minna Vainikainen. Pirunkirkon lattialla on viisi esiintyjää ja muusikkoa.

Greta Productions vastaa tuotannosta. Se on laadun tae. Reetta Ristimäki on kohta 20 vuotta tehnyt Helsinkiin hyvää musiikkiteatteria ja kabareeta, Kapsäkistä Aleksanterin teatteriin. Suomenlinnaa hän on käyttänyt ennenkin. Hän laulaa itse Brecht-Weillin Merirosvo-Jennyn balladin. Musiikkia on poimittu Brittenin oopperasta Peter Grimes, Wagnerin oopperasta Lentävä Hollantilainen sekä Jukka Nylundin ja Anna-Mari Kähärän varta vasten säveltämästä musiikista, esimimerkiksi lopun Kuolemantanssi Aale Tynnin runoon.

Ensimmäiset esitykset oli ajoitettu pyhäinmiestenpäivän viikonloppuun, jolloin Suomessa on juhlittu perinteisesti vainajien muistojuhlaa ja satokauden päättymistä eli kekriä. Samasta eurooppalaisesta maatalouskulttuurista on lähtöisin suosittu, irlantilaista alkuperää oleva, amerikkalainen Halloween-juhla. Kekri on tarkoittanut satokauden loppumisen lisäksi myös aavetta ja mörköä. Suomalaiseen kekriperinteeseen kuuluvat karnevaalit pukkeineen, luurankoineen ja noitineen. Viaporin kekrijuhla oli nyt neljättä kertaa.

KLOVNI VALLANKAHVASSA

Näyttelijät Minna Puolanto (oik.) ja Hanna Seppä ovat upeita klovneja RedNoseCompanyn Babylon-klovniesityksessä Kanneltalolla. Tässä Babylon saa kuningattaren kureliivit päälleen. Kuva: Mark Sergeev.

Hyvä klovneria paljastaa vallan rakenteita ja purkaa ne naurettaviksi. Babylon tulkitsee kärjistäen itsetietoisen Minna Puolannon omia kokemuksia ja sukeltaa pelkäämättä myös julkisten vallankäyttäjien nahkoihin. Babylonin palvelijana nähdään omapäinen Hanna Seppä. Molemmat ovat tavattoman taitavia myös klovneina; olen nähnyt heitä paljon keskisuurten teattereiden normaalinäytelmissä. Kanneltalolla ja Korjaamossa syksyllä kiertänyt esitys on klovneriaan keskittyneen Red Nose Companyn vahvaa ohjelmistoa.

– Miksi me – oikeastaan aina – asettaudumme toisiimme nähden jonkinlaiseen valta-asetelmaan, Marielle Eklund-Vasaman ohjaama teos kysyy. Emmekö voisi elää tasa-arvoisessa yhteiskunnassa? Millainen valta on hyvää, millainen valta ei turmele? Esitys tutkii myös eri sukupuolten välisiä valtarakenteita. Se antaa näin oman puheenvuoronsa myös käynnissä olevaan #metoo-vallankumoukseen.

Minna Puolanto valmistui Teatterikorkeakoulusta sekä näyttelijäksi että tanssijaksi. Hänen edellinen sooloteoksensa Kuolema korjaa univelat oli menestys, joka palkittiin kansainvälisillä festivaaleilla. Hanna Seppä on tehnyt hienoja Canthin ja Jotunin naispäärooleja Teatteri Avoimissa Ovissa. Esityksessä ei ollut väliaikaa. Silloin tunti ja kolme varttia on liian pitkä yhdeltä katsomalta. Tiivistäminen parissa kohtauksessa ei haittaisi.

RAKENTAJAT NÄKYMÄTTÖMÄSSÄ SUOMESSA

Romulus Chiciuc (vas.) ja David Kozma ovat mainioita European theatre collectiven Rakentajat vierailuesityksessä Viiruksessa. Näytelmä parodioi ulkomaalaisia työntekijöitä, heidän asenteitaan ja asenteita heihin, pääkaupunkiseudun rakennustyömaiden harmaalla alueella. Kuva: Mihut Naita.

Nainen tekee videoblogia toiveistaan saada uusi oma asunto. Hän hymyilee kauniisti kameran edessä. Samaan aikaan kaksi virolaisittain tai muulla tavoin murtavaa miestä on päivät rakennuksella, jonne ei ole toimitettu rakennusmateriaaleja. Niitä odottaessaan he ehtivät keskustella töistä, asemastaan ja maailman menosta. Kokeneempi heistä korostaa olevansa maahanmuuttaja, veroja maksava, vuokransa maksava kunnon ihminen verrattuna niihin ”mamuihin”, jotka elävät sosiaaliturvalla eivätkä sitoudu maahan. Heilläkin on oma arvohierarkia päässään. Rakennusmiehet saavat koskettavia puheluja kotoa, lahden takaa, vaimolta ja lapsilta, jotka odottavat.

Välillä näemme naisen videoblogin metsän keskellä etsimässä tulevaa rakennusta ja asuntoaan, pitkän kävelymatkan päästä. Kaksi rakentajaa kommunikoi pomon kanssa vain radiopuhelinyhteydellä, joka säröilee. Rakennusmateriaali onkin viety rakennuksen katolle, vaikka rakentajat ovat maan tasalla. Yksi rakennusmies putoaa katolta, kun ei noudata turvaohjeita.

Naiselle valmistuu talo ja oma koti, jossa hän saa heti pahoja allergisia oireita. Kotimaiset ja ulkomaiset rakennusaineet eivät sovi keskenään, ja syntyy myrkkykaasuja. Uusi talo puretaan. Nainen asuu äidin nurkissa ja hakee vuokralle. Näytelmä parodioi ulkomaalaisia työntekijöitä, heidän asenteitaan ja meidän asenteita heihin, pääkaupunkiseudun rakennustyömaiden harmaalla alueella.

Kuullostako tutulta? David Kozman johtama European theatre collective esitti Viirus-teatterissa Rakentajia, ensimmäistä osaa Näkymätön Suomi -trilogiastaan, joka kysyy: Kuka saa olla hahmo suomalaisessa näytelmässä? Kuka saa olla äänessä ja kenen ääntä kuunnellaan?

Mainio esitys oli nähtävillä Viiruksen pienessä Boxissa, jossa syntyy läheisen tiivis tunnelma. Rakentajina olivat Romulus Chiciuc ja David Kozma. Naisena ehkä Salla Kozma. Se on vain arvaus, koska esite ei kerro esiintyjiä. Ajankohtaisen purevasta käsikirjoituksesta vastaavat Nina-Maria Häggblom ja Piret Jaaks.

POJAT EIVÄT ITKE

Siksi ajattelenkin, että ei mitään huolta vaatteista, / mua ei kiinnosta mitä muut ovat mieltä alastomuudesta, /mä koitan vaan elää. Taiteen Sulattamon Riisuttu elämä loppuu näihin Tim Saarisen elämästä kertoviin sanoihin. Esitys on Suomen ”ensimmäinen kulttuurikokemusasiantuntijamenetelmällä valmistunut näyttämöteos”.

Mikaela Mansikkala ja Tim Saarinen ovat vahvoja tulkitsijoita jälkimmäisen laitoskokemuksista dramatisoidussa Riisutussa elämässä Kokoteatterissa. Kuva: Sandra Beech.

Vähän tekniseltä kuulostava ilmaus tarkoittaa sitä, että Saarisen huudahdus pari vuotta sitten: Hei, me tehdään vielä teos mun elämästä, toteutui osana Sulattamon Kaunis mieli -hanketta, jossa kulttuurin ja taiteen keinoin kerrotaan mielenterveystoipujan kokemusasiantuntijatarina yleisölle.

Tarinassa häntä viedään laitoksesta toiseen, moneen uudestaan tauon jälkeen. Esitys sisältää nousuja ja laskuja hyvin todentuntuisella tavalla. Istuin penkkirivillä, jossa oli paljon nuoren miehen ystäviä ja kavereita paikalla. Nessuliinat olivat esityksen aikana ja lopussa todella tarpeen silmien pyyhkimiseen.

Riisuttu elämä tuo draaman kautta esiin mielen maailman. Mitä ihminen käy läpi silloin, kun voimia ei ole? Entä kun tulee ajautuneeksi ulos yhteiskunnasta? Voiko elää sairaanakin onnellista elämää. Teos on myös tarina toivosta ja siitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus nousta selviytyjäksi.

Käsikirjoituksen tekivät Tim Saarisen tekstin pohjalta ohjaaja Eveliina Lafghani ja Raisa Omaheimo. Tuotannossa oli mukana KokoTeatteri, jossa se esitettiin. Tuottaja on Sandra Kimonen. Mikaela Mansikkala on kanssaesiintyjä; hän vastaa myös kauniista Riisuttu elämä ­laulusta Pekka Saukkosen kanssa.

Taiteen Sulattamo ry on mielenterveystoipujien ja muiden syrjäytymisvaarassa olevien eritysryhmien sekä taiteenalojen ammattilaisten vuonna 2013 perustama yhdistys. Se tuottaa ammattitasoista kulttuuria ja taidetta yhdessä ammattitaiteilijoiden kanssa. Sen erityistä osaamista ovat sosiaalisesti vahvistava teatterin tekeminen mielenterveyskuntoutujien omista lähtökohdista ja heidän parissaan.

MUISTOVUODEN KAUNEINTA NUKKETEATTERIA

Tuleeko nyt mukuloita…?, kokematon Sigrid kysyy kanssasiskoiltaan tehtaalla, kun työnjohtaja on kourinut häntä haaravälistä ensimmäisen työpäivän jälkeen. No, eihän niitä nyt käsin tehdä. Mulkulla ne tehdään, kokeneemmat siskot vastaavat.

Maija Linturi, Maria-Elina Koivula ja Johanna Kultala ovat sielukkaita Anneli Kannon 1918-tarinan nukketeatteriesittäjiä Sampon lavalla. Kuva: Mila Niramo.

Jälleen on Anneli Kannon romaanin, Veriruusujen sovituksen aika. Siitä on tehty kaksi erilaista, hienoa teatteriesitystä, KOM:ssa ja Tampereella. Mararskuussa oli nukketeatterin vuoro Erottajanmäellä. Kortteeri-työryhmä koostuu freelancereista, Turun Taideakatemian nukketeatteriopinnoista valmistuneista nuorista naisista. He tekevät kauniin, sielukkaan ja vähäeleisen traagisen tulkinnan tarinasta Likka-esitykseen. Kaikki on pelkistetty olennaiseen tunnin esityksessä Nukketeatteri Sampossa.

Hyvin erilainen esitys päättää tärkeällä tavalla vuoden 1918 muistojen käsittelyn. Sosiaalisen ja sukupuoliasemansa takia kaksinkertaisesti syrjityt tehtaantytöt ottavat elämänsä omiin käsiinsä. Likat puhuvat ja tekevät kuin koskaan ennen ja liittyvät ajan virtaan, kapinan vyöryyn. Kyse on myös leivästä, punakaarti maksaa tasaisesti kaikille sotilaille. Tytöt leikkaavat kiharat tukkansa ja pukeutuvat verkahousuihin, sillä eihän sotaa käydä hame päällä. Tästä he joutuvat maksamaan.

Mila Nirhamon taitavassa dramaturgiassa, ohjauksessa ja lavastuksessa on käytetty Kansan arkiston valokuvista koottuja ihmishahmoja lattialla valokiilan edessä. Puolet heistä kellahtavat nurin, jolloin risti nousee päälle. Perinne Ferraviatin haitarilla ja käsirummutuksella tehty livemusiikki kuljettaa tarinaa Nuku nuku nurmilinnusta työväenmarsseihin. Yksin- ja yhteislaulut sujuvat hyvin. Maria-Elina Koivula, Johanna Kultala ja Maija Linturi ovat täysiin yhteen nivoutunut kolmikko. Lavalla näemme vain Sigridin, ystävä Martan sekä poikaystävän nuket. Sigridin ja pojan tanssikohtaus esitetään kauniisti. Pomoa esittää vain herrainhattu ja keppi, joka tunkee luvatta haaraväliin.

Nukettajia tarvitaan yleensä kaksi päähenkilöä kohti. Yksi liikuttaa jalkoja, toinen niskaa ja käsiä. Nukketeatterin olemukseen kuuluu se, että nukke on pääosassa, nukettaja taustalla, usein vähän hämärässä. Kohtaukset etenevät rauhallisesti lavastuksen pienillä, itse tehdyillä muutoksilla, vaikka Veriruusujen tarina viedään kuin pikakelauksena läpi. Minimalistinen viipyilevyys antaa katsojalle aikaa keskittyä näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa.

Ensimmäisen kerran Likka nähtiin Nirhamon ja kumppaneiden opiskelijatyönä Fanatik Figuras- festivaaleilla 2014. Nyt se tuotiin suuremmalle yleisölle. Likka on tehty aikuisille ja yli 14-vuotiaille koululaisille. Avecini liikuttui kyyneliin esityksen lopussa. Likka on 1918-muistovuoden kauneinta ja puhuttelevinta nukketeatteria.

VAIETTU SUKUTARINA TULEE JULKI

Vielä ennen vuoden 1918 sodan muistovuoden loppua ehti valmistua näytelmäksi Valmiina muistamaan KokoTeatteriin. Se on sukutarina ja perustuu näyttelijä Eeva Litmasen rajakarjalaisen isoäidin Anna Litmasen elämään sodan heitellessä perhettä rajan molemmin puolin. Anna ja Taneli Litmasella oli kolme lasta, jotka sota jälkiseurauksineen teki isättömiksi.

Karoliina Franck (vas.), Eeva Litmanen ja Anna-Sofia Tuominen ovat vaikuttavia karjalaisnaisia Suomen ja Venäjän rajalla Litmasen sukukokemuksiin perustuvassa näytelmässä Valmiina muistamaan Kokoteatterissa. Kuva: Heidi Bergström.

Huhtikuussa 1918 miehellä oli kaksi mahdollisuutta: joko jäädä Suomeen ja tulla teloitetuksi ”pirun pahana punikkina”, kuten sanonta kuului tai paeta rajan yli Venäjälle. Hän valitsi Venäjän, jossa annettiin tiedustelutehtäviä punapakolaisille. Annan elämässä alkoi vuosia kestänyt sekasortoinen, turvaton ja entistä suuremman köyhyyden sävyttämä jakso, johon liittyi usein pelko siitä, että tulee ammutuksi rajaa laittomasti ylittäessä.

Anna kasvatti vuosien aikana kovan ulkokuoren. Toisaalta oliko Annalla selvitäkseen muuta vaihtoehtoa kuin kovettaa itsensä? Olemmeko valmiit muistamaan, Eeva Litmanen kysyy meiltä. Tutustumalla isoäitiinsä hän on tehnyt tutustumismatkan myös itseensä ja sukunsa historiaan ja vaikenemiseen.

Näytelmässä nykyajan ja sisällissodan välillä ei ole aukkoa, vaan asiat tapahtuvat rinnakkain ja päällekkäin. Hienovireisen kaunista esitystä ryydittävät Litmasen sukulaisen Larin Parasken keräämät karjalaiset kansanlaulut. Tiina Pirhonen ohjaa, Taina West tuki näyttelijää käsikirjoituksessa. Kahdessa eri aikatasossa kulkevan esityksen rakenne on hyvin onnistunut, Litmanen kulkee näyttämöllä tuon tuosta tapahtumien kertojana ja runojen lausujana.

Musiikista vastaavat Jussi Tuurna ja Vilma Timonen, joka välillä hyppää kanteleen ääreltä ja muista soitinpuikoista nopeasti kohtauksiin esittämään hersyvää karjalaisnaista taidolla. Musiikki liikuttaa kohtauksia omalla tasollaan ajassa, paikassa ja tajunnassa. Anna-Sofia Tuominen on tavattoman herkkä ja uskottavan isoäidin osassa; hän myös laulaa kauniisti. Pyry Kähkönen on kiihkeä nuoren punakapinallisen uhossa; hän ei kaadu sodassa, mutta kuolee Venäjällä toverin selkään puukotukseen. Tatu Siivonen esittää monta sivuosaa, joista koomisimmat onnistuvat parhaiten. Eeva Litmasen teatteriperheen tytär Karoliina Franck on sekä hauska että traaginen eri osissaan.

Esityksiä on vielä sekä joulukuun alussa että tammikuun lopulla 2019.

LUMIKKI ONNELLISUUDEN LEIKKIKENTÄLLÄ

Filippiiniläiskoreografi Eisa Jocson kaappaa yhdessä esitystaiteilija Russ Ligtasin kanssa Lumikin fyysisen hahmon ja puhetavan Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla Stoassa. Kuva: Jörg Bauman.

Liikkeellä marraskuussa -nykytanssifestivaali päättyi Stoassa Eisa Jocsonin Princess-esitykseen. Hän on nykytanssikoreografi ja tanssija Filippiineiltä. Balettitausta näkyy tanssissa, mutta hänellä on myös vahva kokemus tankotanssista sekä kuvataiteista. Yhdessä tanssija Russ Ligtasin kanssa Jocson tanssii ja puhuu Disney-teemapuistojen Lumikin näennäisen universaalia onnellisuuden kieltä.

Aluksi koreografia on hyvin hiljainen, sitten kiihtyvä. Kaunista satuhahmoa ja lumoutunutta, teennäistä puhetta esittävät molemmat tanssijat naishahmoina ja naisen piipittävällä äänellä. Kaikki on niin kaunista ja sievää, silmiä räpytellään ja yleisöäkin puhutellaan. Disneyland satuineen on lavalla, kunnes esitys räjähtää nykytanssiin, piilosta ja satumaailmasta siirrytään todellisuuteen. Miestanssija kuoriutuu Lumikin roolivaatteista.

Princess tavoittelee sukupuoli-identiteetin merkitystä, jossa aito tunne maailman tosiasioihin tulee mukaan tanssiin. Performanssi on myös kuvaus kahden tanssijan kohtaamisesta. Onnellisuus tanssista ja elämästä jää lopulliseksi intensiiviseksi vaikutelmaksi. Hieno esitys kruunaa festivaalin.

Tuottaja Isabel Gonzalez nousi Stoan aulan pöydälle ja kiitti taiteilijoita, vierailijoita ja työntekijöitä päätösesityksen jälkeen. Festivaalin pitkäaikainen toinen taiteellinen johtaja Ari Tenhulaa siirtyy Zodiakin johtajaksi tanssilegenda Raija Ojalan jälkeen. Tenhula sanoi, että kaupungin tuki taidefestivaaleille on vain 2 prosenttia kulttuurin budjetista, mikä on vähän. Huoleen voi yhtyä.

TANSSIN KONKARI UUDISTUU AJASSA

Alpo Aaltokoski tanssii keinuvan, tunnelmallisen Navigatio-esityksensä Stoan Dance Marathonilla. Jussi Jaakonaho ja Joonas Widenius (oik.) säestävät, tässä Aleksanterin teatterissa 2017. Kuva: Stefan Bremer.

Alpo Aaltokoski on pitkän linjan tanssija-koreografi, joka tuntuu ihan ajattomalta. Näin vuosi sitten kaikki neljä esitystä Stoan teatterisalissa, joka esitteli 10 päivän ajan Aaltokoski Dance Marathonia, josta näyttää tulleen jo perinne. Stoa on kaupungin kulttuuri- ja monitoimitaloista se, joka eniten profiloituu nykytanssiin. Marraskuun lopulla näin nyt kahden illan esitykset.
Navigatio on tavattoman ilmava ja kaunis musiikki sävelletty, mutta myös improvisoitu nykytanssiteos valkeiden lakanapurjeiden alla. Näimme hyvin timmin kroppansa säilyttäneen tanssijan lihakset viritettynä kauniissa soolotanssissaan. Aaltokoski tanssii paljon käsillään, joilla hän tekee sekä laajakaarisia että herkkiä liikkeitä. Jussi Jaakonaho ja Joonas Widenius säestävät tanssinrytmiin ja sitä luoden. Tällaisessa teoksessa tanssin liike ja musiikin rytmi syntyvät vuorovaikutuksessa. Ei ole munaa ja kanaa, joka tulee ensin.

Together, Veljet ja nyt esitetty Sisaret muodostavat trilogian, jota taiteilijakoreografi on tehnyt koko 2010-luvun. Aiemmin lattia on huokunut testosteronia, kun Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi ja Jussi Väntänen liikehtivät variaatioita, joissa he koskettavat ja nostelevat toisiaan. Koreografi ei juuri selitä trilogian osia. Esitteessä sanoma on kirkas: Teos ihmisten välisestä yhteydestä, etääntymisestä ja yhdessä olemisen merkityksistä. Veljeys sai uutta sisältöä kansainvälisten pakolaisaaltojen maailmassa. Aaltokoski sanoi aikanaan Veljesten jälkikeskustelussa, että hän ei halua ajatella tanssijoita miehinä, vaan ihmisinä. Yleisöstä nainen huikkaa: Mutta ei ollut naista. No, se olisi jo kolmiodraama, Aaltokoski nauraa, mutta lisää, että yhtä hyvin kolme naista voi tanssia Veljet. Tähän joulunaikaan valmistui Sisaret kahdelle naiselle, Elina Jakowlevalle ja Mari Rosendahlille.

SISÄINEN MUUTTUU ULKOISEKSI NYKYTANSSISSA

Brume de Mer Zodiakin Stagella on koreografi Elina Pirisen ja työryhmän maalaama ”ruumiillinen ja vokaalinen sonaatti”. Se muodostuu psykohermostollisesti rikkaan, ympäri lattiaa edessämme pyörivän, piiritanssin, merkillisen kauniilla tavalla lauletun lyyrisen kentän, tuoksujen, huumaavien värien ja sieluun kasautuvan urkumusiikin yhteisabstraktion volyymistä.

Brume de Mer esittää nykytanssijoista Elina Pirinen (edessä), Suvi Kemppainen, Karolina Ginman (taustalla), Leena Nordberg ihan uuden puolen Zodiakin Stagella. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Esitys hamuaa, turmelee ja jälleen muodostaa äärimäisen fyysisesti ikiaikaisia ja uusia ilmiasuja halulle, pakkomielteille, valikoivalle sosiaaliselle puhumattomuudelle ja intuitiolle. Harvoin olen nykytanssissa nähnyt näin voimakasta viettien esittelyä. Viiden tanssijan liikekieli ja etenkin suun seudun ilmeet ovat hysteerisiä. Koko keho on jännittynyt puristeiseen voimaan: Ruumis tulee ulos ruumiista ja jakaa voimansa sinun kanssasi, esitys haluaa sanoa. Kuvankaunis Karoliina Ginman haluaa ja saa nyt esittää vääristyneen rujot kasvot ja ilmeet. Pirinen itse on koko ajan haltioituneessa ”huumetilassa”. Esiintyjät ovat kuin jostain menneiden vuosikymmenten mielisairaaloista karanneita potilaita.

Näyttämön järisyttävä soinnillinen maailma koostuu Ville Kabrellin säveltämästä urkusonaatista, joka on syönyt elävältä modernistisen venäläisen säveltäjä Viktor Suslinin teoksen Sonata no. 2 for Organ.

Koreografi ja tanssija Elina Pirinen voitti Kritiikin Kannukset vuonna 2014 hienosti liikkeelle lähteneestä taiteellisesta työskentelystä ja erityisesti teoksestaan Personal Symphonic Moment, jossa tehtiin näyttämöllisiä ruumiinavauksia Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonian tahtiin. Hän on jatkanut pitkäjänteistä työskentelyään klassisten venäläisten sävellysten kanssa muun muassa Concerto under Waterlilies -teoksessaan (2016), joka oli Sergei Rahmaninovin Pianokonsertto nro. 2 pohjautuva näyttämöllinen ruumiinavaus.

Brume de Mer on tekijöidensä “hurmaava uudenlainen tuleminen”, itseironinen esite kertoo. Se on itsenäinen osa Pirisen venäläisiin sävellyksiin rakennettua teossarjaa.

AKTIIVIMALLI VIRITTI KAPINARUNOILIJAT

Stadin työväenkirjallisuuspäivien vahvatunnelmainen hetki oli jälleen hyvin suosittu Kapinarunoilta Työväenliikkeen kirjastossa. Se oli jo neljäs, ja johtaa taas kirjaan vapuksi. Runoja oli esillä pitkälle yli 20 Jussi Särkelän kokeneella juonnolla ja Pentti Saarikosken runoudesta väitelleen filosofian tohtori Riikka Ylitalon ruodinnalla. Ensikertalaisia oli puolet, joten runous vetää.

Pirjo Lahdenranta lukee Kapinarunoillassa hienon runonsa Kihlarukki, jonka mies osti morsiamelleen ennen kuin hänet vietiin metsään maailmansodan aikana.  Kuva: Jorma Hyvönen.

Moi! / Mä oon Pilvi. / Oon 43-vuotias ja 164 cm pitkä. /Mul on suoritettuna ylioppilastutkinto ja kaks ammattitutkintoo, sekä pätevyydet vielä kahteen muuhun hommaan ja työkokemusta monilta eri aloilta.(…) Se oli tosi hurja ajatus, mut tän vuoden alussa tapahtu jotain vielä hurjempaa… / Nimittäin, musta tuli AKTIIVIMALLI! / Vaikka mulla ei ollu aikasempaa aktiivimallikokemusta, mä pääsin heti Työvoiman palvelukeskuksen listoille ja sain oman taustatiimin, moniammatillisen työryhmän. / Ja huh, minkälaisen tehotiimin mä sainkaan!

Mainion runon Aktiivimalli tekijä on Pilvi Valtonen, ja hänen lisäkseen aihe herätti etenkin naisissa ironista harrastusta. Kirsi Komulaisella oli samasta aiheesta kaksikin runoa.

Erkki Haapalainen on runoillan konkari, aina mukana ja aina jää mieleen, koska opettelee ulkoa pitkät tarinansa, jotka hän esittää vahvasti eläytyen, teatterina. Punainen paita on miehen runo lapsuudesta 1946, kun isä kulki sellainen päällä kylän raitilla. Äiti vierasti väriä, ja lapset telmivät: Minä unohdin isän punaisen paidan ja pienen mökkimme päreseinät ja elämän köyhän laidan. Sitten mentiin työväentalolle, josta äidin reppuselässä polku kulki kotia kohti: Miesten pullossa kiljun hiki. Peräkylään tullut oli tanssi uus, se buugi buugi, suuren maailman hyppytanssi uusi.

Tarja Okkonen on Nälkätaiteilija TE-toimistossa, joka ei ole valmis vastaanottamaan oikeaa työtä, mutta painostettuna voin esittää olevani: kunpa saisin oikean työn / jos saan palkaksi palkkaa / sosiaaliturvaa / kunpa saisin oikean työn.

Moni, etenkin miespuolinen runoilija luki aatteellisia, osin paatoksellisia, runoja vuodesta 1918, ei tietenkään omakohtaisesti, vaan suvun perinnön kautta. Yksi koskettavimmista runoista oli Pirjo Lahdenrannan Tarina kihlarukista jatkosodan alla. Nuorin polvi tuskin ymmärtää, mikä se on. Kihlarukin mies teki kosinnan yhteydessä morsiamelle. Runossa mies vietiin keskeltä synkän metsän. Vaimo taikoi kihlarukilla leipää lapsilleen: Ja päiväpäivältä lapset varttui / ne riuskalla otteella töihin tarttui. / Enää ei pyssyt ja sota mielessä ollut / maahamme oli kaikille rauha tullut.

Tunnelmaa kevensi välillä Julia Delgado kitarallaan. Hän on rento ja välitön, tuore lauluntekijä, jonka biisit kertovat omakohtaisista kokemuksistaan rehellisesti ja pilke silmäkulmassa. Laulussaan Helsingin kiireisin työtön on rikkain rahaton, joka säikähtää metrossa: Hyvää päivää, tarkastetaan matkaliput. Toinen laulu Nuoren parin tarina on jo myönteisempi.

MAALAUKSIA JA MÖÖBELI-INSTALLAATIO

Taidemaalari Marja-Leena Valkola ja S-oikio -teoksensa Galleria G12:sta. Kuva: Raimo Granberg.

Taidemaalari Marja-Leena Valkolan näyttely Galleria G12:ssa, Annankatu 16, Helsinki, koostuu maalauksista sekä mööpeli-installaatiosta, josta on löytynyt aiheet monille viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdyille maalauksilleni. Näyttelyssäni tavallaan katsotaan sekä eteenpäin, että taaksepäin ja muistellaan aiempia töitäni. Ainakin itse teen niin. Esille tulee rakkaita löytämiäni mööpeleitä sekä ihka uusia maalauksia, jotka ovat syntyneet näiden löytöjeni inspiroimina.

Yhdellä seinällä on kokoelma muotokuvia, joissa esiintyvät kasvot löytyvät myös installaatio-osiosta.

Taidemaalari valmistui Suomen Taideakatemian koulusta maalauslinjalta 1984. Hänen teoksiaan on ollut esillä koti- ja ulkomailla vuodesta 1984. Teoksia on muun muassa Suomen valtion ja Espoon modernin taiteen museon EMMAn kokoelmissa, julkisia töitä muun muassa Espoossa Matinkadun lasikuitureliefit sekä kauppakeskus Entressessä Espoossa puhuttua -maalaussarja.

KUN NÄEN VÄREJÄ

Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksella, Hietalahdenranta 17, on todella mielenkiintoinen näyttely ahdistuneisuuden monista kasvoista. Valokuvaaja Kreetta Järvenpään näyttely I See Color kuvaa ahdistuneisuushäiriön ihmisessä herättämiä moninaisia tunnetiloja. Kuvattavan ja kuvaajan välisenä vuoropuheluna syntyneet teokset ovat tulkintoja näistä tunteista. Yhdessä luoduissa kuvissa kohtaavat kuvattavan tekemä meikki ja kuvaajan teoksiin rakentamat kukkasommitelmat.

Näyttelykuvissa esiintyvä Alexandra on kärsinyt vuosia ahdistuneisuushäiriöstä. Meikkaamisesta tuli hänelle selviytymiskeino, sillä pahimpinakin kausina huolitellut kasvot kätkivät näkyvistä ahdistuksen ja pelot. Projekti sai alkunsa, kun etsin keinoa edistää Alexandran toipumista. Ajattelin, että terapian ja muiden hoitomuotojen rinnalla yhteinen, mielekäs tekeminen voisi auttaa häntä. Ehdotin kuvauksia, joissa yhdistäisimme hänen tekemänsä meikin kukkasommitelmiin.

Kreetta Järvenpään kauniiden valokuvien taustalla on huoli ahdistuneisuushäiriöstä. Kuvassa taiteilija (vas.) ja malli Alexandra teoksen Normal äärellä Galleria Topeliuksella. Kuva: Hannele Salminen.

Risto Kolanen
Kirjoittaja on toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.
Hän seuraa yhteiskunnan sekä kulttuurin ja taidekentän ilmiöitä.

Download PDF

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media