Nainen tanssii vapauteen – teatterigurun kuolema

Aikamerkki jatkaa kulttuuriarvioiden sarjaa. Keskiössä ovat pääkaupunkiseudun teatteri, tanssi, sirkus ja musiikki, joista Risto Kolanen raportoi säännöllisesti.

HIPPIAJAN KRIITTINEN MIELISAIRAALAKUVAUS

Teemoiltaan yhä ajankohtainen Yksi lensi yli käenpesän nähtiin Juha Kukkosen ohjaamana Suomenlinnan kesäteatterissa. Ken Kesey teki romaanin 1960-luvun alussa, jolloin sen näytelmäksi sovitti Dale Wasserman. Suljettu miestenosasto tuli ennen kaikkea maailmalle tunnetuksi Milos Formanin elokuvana 1975. Ryhmäteatterissa kyse on sekaosastosta. Tarina on ratkiriemukkaan hauska, mutta realistisuudessaan myös vakava kuvaus siitä, miten valtaa käytetään häikäilemättömästi heikoimpia potilaita kohtaan.

Amerikkalainen mielisairaala muuntui Suomenlinnaan. Yksi lensi yli käenpesän esityksessä Tommi Eronen, Robin Svartström, Robert Kock ja Amira Khalifa, taustalla Mikko Penttilä ja Tiia Louste. Kuva: Mitro Härkönen.

Yhteiskuntaan sopimattomaksi luokiteltu entinen työsiirtolavanki, jota Robin Svartström esittää Jack Nicholsonin oloisesti, tulee uutena mielisairaalaan odottamaan taudinmääritystä. Laitoksen säännöt ja rutiinit eivät sovi auktoriteettivastaiselle ja säännöistä piittaamattomalle miehelle, joka onnistuukin herättelemään osaston muita potilaita hauskanpitoon ja vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamiseen. Hän on kaiken dynamo, jolle käy lopussa ohraisesti.

Osastoa johtaa kolkko ja manipuloiva hoitaja, Minna Suurosen aika hillityllä tulkinnalla valta-asemansa suojelemiseksi. Elokuvan hoitaja nautti sadismistaan ja vallastaan enemmän. Näiden kahden tahtojen taistelua seuraa lähietäisyydeltä tarkkanäköinen kuuromykkä potilas, ”Päällikkö”, jota Robert Kock esittää hieman vaisusti, vaikka hänessä on ulkonaista pituutta.

Sivuosissa esiin nousee Tiia Lousteen professori ja sairaalaan jätetty aviovaimo sekä Samuli Niittymäen herkkä poika. Wanda Dubiel tekee lopussa pojan neitsyydestä päästäjän osan huikeana hempukkana. Tommi Eronen ja Amira Khalifa rakentavat luotettavat sivuroolit.

TOPELIUKSEN LINTU SININEN VIEHÄTTÄÄ

Näin viikonloppuna ihanan satunäytelmän. Se oli minulle juuri sopiva, sillä olen yli 5-vuotias, suosituksen mukaisesti. Yksi selvästi suositusta nuorempi lapsi ryhtyi itkemään pian satuhahmojen alkuesittelyn aikana. Äidin tai isoäidin piti poistua hänen kanssaan. Teatteri Kultsa esittää paitsi aikuisdraamoja, musiikki-iltoja, niin myös satunäytelmiä Katri Valan puiston väestönsuojassa Käenkujalla.

Teatteri Kultsan veteraani Jouni Puumalainen tekee vakuuttavan kuninkaan roolin Lintu sinisessä. Kuva: Mikael Rekola.

Lintu sininen on ”satusetä” Zacharias Topeliuksen (1818–1898) tarina keski-iässä. Historian professori, yliopiston rehtori ja lehtimies kirjoitti myös näitä, joista Prinsessa Ruusunen on kuuluisin. Hän on kirjoittanut satunäytelmäänsä runsaasti huumoria, jännittäviä käänteitä ja taikuutta, jotka ohjaaja Paavo Pulkkinen, Kultsan veteraani vuodesta 1987, on taitavasti dramatisoinut tavalla, joka tuo topeliaanisen tekstin lähemmäs nykykieltä ja näytelmä sisältää runsaasti musiikkia ja lauluja.
Kuningas ja kuningatar odottavat vieraaksi naapurimaan prinssi Amundusta. Kuninkaan tytär Florinna ja kuningattaren tytär Florella odottavat molemmat suuria juhlia. Edellinen syö makkaraa ja piereskelee, jälkimmäinen on niin ihana, että paha kuningatar sulkee hänet torniin Shakespearen kuningasdraamojen tapaan.

Koko hovin väki valmistelee häitä ja arvuuttelee, kuka saa sormuksen? Mikä salaisuus liittyy lintu siniseen?

Ensemblessä oli paljon uusia kasvoja, sekä Kultsan riveihin että vierailijoina, joten uusiutuminen toimii. Myös vanhoja tuttuja oli mukana. Minun silmissäni esityksen melkein valloitti vierailija Saara Sillanpää tomeran Roosa-palvelusneidon osassa. Kaisa Suhonen on ihana paha noita. Kun onnittelin häntä esityksen jälkeen, Kaisa sanoi kaivaneensa pahan puolensa väkisin esiin näyttämölle. Mirja Nevalainen, uusi kasvo, on upea kuningatar, joka osaa juonitella.

Mikael Rekola on hyvä taikurin ja hovisoittajan osissaan. Vakaa Jouni Puumalainen on alussa uusvaimonsa jyrän alle jäävä nahjus-kuningas, joka ryhdistäytyy lopussa naittamaan tyttärensä oikealle prinssille. Aurora Enroth liihottelee Lintu sinisenä kauniisti.

Jenna Pyykkö on kirkassilmäinen Florinna, Kultsa-konkari Aila Herronen nauttii Fiorellana, joka saa lopussa Teemu Tirrin esittämän kuninkaan melumestarin. Vuokravaimo tulee ohjelmistoon jo lokakuulla aikuiselle yleisölle, joka nautti myös tästä kovasti.

TURKAN HIDAS KUOLEMA NÄYTTÄMÖLLÄ

Tampereen Teatterikesän juhlavuoden kunniaksi pääohjelmistossa nähtiin uuden kotimaisen teoksen kantaesitys. Kantaesitys nähtiin Frenckellin näyttämöllä, kuukausi sitten tuli uusintoja Korjaamolla, Töölön kulttuuritalolla.

Turkka kuolee on ohjaaja Ruusu Haarlan ja näyttelijä Julia Lappalaisen yhteisteos teatterilegenda Jouko Turkasta (1942–2016) ja tämän voimakkaasta vaikutuksesta suomalaisiin ihmisiin ja suomalaiseen teatteriyhteisöön. Vaikka hänen persoonansa ja menetelmänsä jakoivat kansan mielipiteet jyrkästi, on teatteriyhteisö vakiinnuttanut Turkan aseman suomalaisen teatterin guruna ja voimahahmona. Harvasta teatterinjohtajasta ja rehtorista on tehty eduskuntakyselyjä tai kulttuuriministerin kannanottoja niin paljon.

Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla hautaavat Jouko Turkan perusteellisin rituaalein, mutta silti kunnioituksella. Kuva: Carolin Búttner/Tampereen teatterikesä.

Nuorten näyttelijöiden yhdessä Fabian Nybergin kanssa rakentama esitys purkaa 1980-luvun turkkalaisuuden ja aina näihin päiviin ulottuvan jälkiturkkalaisuuden tarinaa ja siitä kertomisen tapoja. Se tutkii miehisen neromyytin rakentumista taiteessa ja sen vaatimia uhrauksia, feminiinisyyden pelkoa ja isän kaipuuta. Tekijät eivät olleet syntyneetkään suurimpien kiistojen aikaan. Mikä on Turkan tekojen inhimillinen hinta? Kenen ruumiissa se maksetaan?

Menin Korjaamon Kulmahuoneelle vähän ennakkoluuloisin tunnelmin. Näin nuorena Siinä näkijä, missä tekijän Helsingin Kaupunginteatterissa syksyllä 1976. Poliittisen historian opiskelijat tekivät ristiretken simultaaniohjauksen läpimurtoteokseen. Esityksen jälkeen oli keskustelu, jossa Turkan rinnalla oli näyttelijä Pekka Laiho. Turkka nauroi meidät, ihailijansa, pihalle, kun joku yritti esittää liian fiksuja tulkintoja näytelmän tarkoituksista.

Epäröin katsomista, koska en periaatteessa pidä siitä, että joku nostetaan ensin niin ylös jalustalle, ja sitten alennetaan pohjamutiin, pilkataan loppu-uran keskeytyneitä ohjausyrityksiä ja kivien asennoista puhuvaa päätä. Turkan Aiheita ja Selvitys oikeuskanslerille olivat 1980-luvun hienoja kirjallisia teoksia, hänen yöpuheensa Peter von Baghin radio-ohjelmissa loistavaa yhteiskunta- ja ihmisanalyysia.

Mutta nuoret teatterinaiset eivät halunneet riisua Turkkaa häpeään; he yrittävät ymmärtää edellisen polven teatterigurua. Tutkimustyötä on tehty paljon. Turkastahan kirjoitettiin tuoreeltaan, paitsi iltapäivälehtien hälyotsikoita, myös kirjoja, Kari Kontio yksi ensimmäisistä.

Esityksessä on kuvaus siitä, miten Seitsemän veljeksen elokuvanäyttelijät, oppipojat ja ystävä Antti Virmavirta ovat ainoina Turkan hautajaisissa Tampereella pari vuotta sitten. Martti Suosalo alkaa nauraa, pian muutkin. Yksikään heistä ei puhu videohaastatteluissa tekijöille. Sen sijaan Satu Silvo, Katja Kiuru ja tuntematon ystävä, tunnistettava Merja Larivaara puhuvat ja todistavat. Kiuru melkein varastaa show:n sillä, että hän kulkee Teatterikorkeakoulun käytävillä ja kertoo, miten mestari kävi naiseen kiinni Jumalan teatteri jälkikohun aikaan 1987. Hän on myös loistava Turkka-imitoija, kuten useimmat muutkin. Esityksessä varsinkin Ruusu Haarla saa silmiinsä saman hullun kiihkon kuin kohteella tapana oli.

Esitykseen haastateltu teatterikorkeakoulun apulaisrehtori Marianne Möller lausuu yhden totuuden: vaikka opetusmenetelmiä ja näyttelijöiden kohtelua on syytä arvostella, Turkan ohjaustyö useissa kaupunginteattereissa ennen Teakin johtajauraa oli hyvin ansiokasta.

Sitä ei voi pois pyyhkiä pois.

TANSSI YHTYY KUVATAITEESEEN

Kuvataiteilija Hannaleena Heiska ja tanssija Minna Tervamäki esittävät Jälki -performanssiaan Kaapelitehtaan Turbiinisalissa. Kuva: Raimo Granberg.

Tanssija Minna Tervamäki ja kuvataiteilija Hannaleena Heiska loivat uutta ja haastoivat itsensä nykytanssia, balettia, kuvataidetta ja performanssia yhdistävässä Jälki esityksessä Kaapelin Turbiinisalissa. Samaan aikaan Heiskalla oli myös näyttely Helsinki Contemporaryssä.
Tervamäki ja Heiska löysivät yhteisen tavan työskennellä avaamalla taiteen tekoa toisilleen ja teoksen myötä myös yleisölle. Esittävän kuvan sijaan kyse on enemmänkin jäljestä, tunteesta, tapahtumasta ja liikkeestä, he kertovat jälkikeskustelussa. Kuva ja liike syntyvät yhtäaikaa, toinen ei seuraa toista, vaan yhteistä intuitiota.

Tanssi ja maalaus tapahtuvat valkoista seinää vasten. Molemmat taiteilijat ovat itse visuaalisesti osa teosta, ja näin ollen myös molempien asun värillä ja materiaalilla on tärkeä merkitys. Kahden erilaisen taiteilijan yhteisteos ylittää taiteen rajapintoja ja mahdollistaa erityislaatuisia kohtaamisia taiteen kanssa. Esitys tuotettiin vuonna 2016 osaksi Espoon modernin taiteen museo EMMA:n 10-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Se esitettiin toukokuulla 2017 Merikaapelihallissa. Uutta oli nyt se, että Kansallisoopperan Tähtiballerina emerita Tervamäki ”jatkoi” päätään töyhtöllä ja käsiään siivillä.

Esitys sopi erityisen hyvin Kaapelitehtaalle, joka on ja sen pitää jatkossakin olla sekä tanssin että kuvataiteen talo.

KIILTOKUVATYTTÖ TANSSII VAPAUTEEN

Viiden eri taiteenalan tekijät keskustelevat naisen asemasta nykypäivänä. Sen pohjalta he työstivät kantaaottavan teoksen Kanneltaloon. Työryhmä peilaa ihmisoikeuksia maailman vanhimman ammatin kiiltokuvatytön, Geishan kautta.

Emma Salokoski (vas.) ja Wilma-Emilia Kuosa tekevät äänellisesti, liikunnallisesti ja visuaalisesti upea Geisha-tanssimusiikkiesityksen Kanneltalon galleriassa, jossa oli tanssijan inspiroimia valokuvia aihepiiristä seinällä. Kuva: Raimo Granberg.

Geisha-tanssikonsertti on Wilma-Emilia Kuosan toinen teoskonsepti, joka herätti livesäestyksellä henkiin ihmisoikeuksia käsittelevän vartalomaalaus-valokuvanäyttelyn Kanneltalon galleriassa. Ensimmäinen osa oli maaliskuulla 2017 Huopalahden Asematilassa. Esiintyjät valjastavat sanomansa syleilemään naiseutta ja voimaannuttamaan kokijansa feminiinisyydestä. Immersiivinen, moniaistinen teos vie yleisön puutarhaan tarkastelemaan eläviä ja tauluihin vangittuja Geishoja. Millainen on naisen paikka nyky-yhteiskunnassa?
Kuosan koreografia houkuttelee esiin geishojen herkkyyden ja hiljaisen vakaan pidättyväisyyden jazztanssin liikemaailmassa. Laulaja-säveltäjä Emma Salokoski antaa teoksessa äänensä naisten aseman puolesta. Hän säveltää teoksen äänimaailman käyttäen instrumenttina vain omaa ääntään. Kuosan ja Salokosken vuoropuhelu teoksessa on hyvin elimellistä; he vaihtavat paikkoja ja asentoja, luovat katseita toisiinsa. Kuosa liikkuu lattialla istuvan yleisön välissä ja ohitse, mutta ei kiinnitä meihin juuri huomiota, koska tietää meidän katsovan häntä.
Tanssikonsertti kyseenalaistaa yhteiskunnan luomia sukupuolirooleja lempeästi puristaen. Geisha viettelee vilauttamalla rannetta vastalauseena median tavalle esineellistää naisia. Teos purkaa feminiinisyyden tuoteparadoksia riisumalla myyttejä naisvartalon ympäriltä ja muistuttamalla jokaisen naisen oikeudesta omaan kehoonsa. Monitaiteellinen puutarha kutsuu katsojansa tasa-arvoisten ihmisoikeuksien kehtoon. Vartalomaalauksesta vastasi Maaren Heiskanen, videomateriaalista Ellen Virman ja valokuvauksesta Sami Jaamala.
Esityksiin oli vapaa pääsy, mutta ne täyttyivät ääriään myöten, koska esitys oli näyttelytilassa, jonka seinillä oli Geisha-valokuvanäyttely, 12 taulun kuvasarja, joka kuvaa naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Kuosa toteutti valokuvanäyttelyn, jossa poseeraa vartalomaalattuna alisteisissa asennoissa, ihmisoikeusrikkomusten inspiroimana.

HANKALA NAINEN PITÄÄ PUOLENSA

Susanna Leinonen Companyn teokset tunnetaan äärimmäisen taidokkaasta, vaativasta liikkeestä. Erityisesti käsien ja raajojen pitkä liikkeet korostuvat. Aiemmin koreografi käytti enemmän myös liikkuvaa, visuaalisesti kaunista videokuvaa esimerkiksi suihkuavan veden äärellä. Aiemmin oli miehiä ja naisia sekaisin. Viimeisessä esityksissään Dreams of Replay, jota uusitaan Kanneltalolla syyskuulla ja Stoan kantaesityksenä juuri nähty Nasty ovat puhtaita naisten tanssiesityksiä. Sekin lienee kannaotto #Metoo -aikana? Nasty on suomeksi ikävä, hankala.

Kuvassa upea Natasha Lommi (huuto) ja Elina Häyrynen (jalat) Susanna Leinonen Companyn Nastyssa Stoan teatterisalissa. Kuva: Mirka Kleemola.

Nasty pysäyttää katsojan silmän ja ajatuksen ajankohtaisena teoksena naisen kehoon kohdistuvista odotuksista, hyökkäyksistä ja rajoituksista. Eteemme tuodaan kaunistelematon tulkinta todellisuudesta, jossa pahuus pesii niin yhteiskunnan rakenteissa kuin meissä itsessämme. Nasty paljastaa tanssijan ruumiin kovan ja kylmän maailman ristivedossa. Leinonen on tanssijoineen tutkinut paitsi ihmisruumiin rajallisuutta, myös katseen kohteena olemista ja naiskehoon kohdistettuja usein koviakin odotuksia. Siksi on aika luontevaa, että tanssijat liikkuvat paljon valkoinen maski päässä.

Keskiössä ovat tanssijat ja heidän ruumiinsa luovan työn välineenä. Huippuunsa harjoitettu keho näyttäytyy Nastyssa ulkoisista ja sisäisistä odotuksista oireilevana koneena, jonka suunnat muuttuvat ja iho venyy saavuttaakseen täyden potentiaalinsa. Tiia Huuskonen, Elina Häyrynen, Natasha Lommi, Elisa Tuovila ja Erika Vilander ovat upeasti yksin ja paljon yhteen liikkuva tanssijajoukko. Useimmat ovat SLC -ryhmän kokeneita, taitavia tanssijoita. Vilander on uusi tulokas, joka sopeutuu hyvin ryhmän liikekieleen. Joukosta erottuu, jälleen, ilmeikäs Lommi, kolmannen sukupolven tanssija.

Leinosen koreografia ei mässäile ruumiillisuudella ja väkivallalla, vaan paljastaa toisiimme ja itseemme kohdistuvan arkipäivän julmuuden. Kovat sanat ottavat paikkansa piirtyen tilan pintoihin ja tanssijoiden iholle pysäyttämättömänä informaation ja mielipiteiden virtana. Niin nopeasti, että silmä ehtii aistia vain otsikonpätkiä, lehdistä, netistä ja somesta. Teoksen herkkä ja ilmaisuvoimainen musiikki, muun muassa Arvo Pärt, luo kauniin vastakohdan ja täydentää ankaraa näkemystä maailmastamme.

Kirjoittaja oli myöntämässä vuonna 2012 Helsingin kulttuuripalkintoa 2000-luvun upealle koreografille, Susanna Leinoselle – eikä yhtään kaduta.

URKUHARMONIKAN JUHLAA AGRICOLAN KIRKOSSA

Kimmo Pohjonen luo “urkuharmonikkamusiikkia” visuaalisesti komeassa Agricolan kirkon Juhlaviikko-konsertissa. Kuva: Peter Hundert.

Harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen hienon uran huippuhetkiä on koettu Helsingin Juhlaviikoilla lukuisia kertoja. Festivaalin 50-vuotisjuhlavuonna vuorossa oli uusi sävellys Ultra Organ. Teoksessa kirkkourut yhdistyvät Pohjosen harmonikkaan luoden uuden instrumentin, ”urkuharmonikan”.

Kölnin Filharmonia-salissa viime vuonna ensiesityksensä saanut Ultra Organ on väkivoimaisinta Pohjosta. Teos päivittää kirkkourkujen vatsanpohjassa tuntuvan pauhun 2000-luvulle. Mikael Agricolan kirkko tarjoaa täydelliset puitteet teoksen ensiesitykselle Helsingissä. Urkujen ja urkusampleja soivan harmonikan välinen taistelu aisti eteläisen Helsingin vanhassa, kauniissa kirkossa.

Pohjosen urkuharmonikan ja Mikko Heleniuksen urkujen vuoropuhelua täydensi Tuomas Norvion äänisuunnittelu ja live-elektroniikka sekä Otso Vartiaisen valosuunnittelu. Kuten kaikki Pohjosen konsertit, Ultra Organ on myös visuaalinen elämys, jossa valot ja värit sykkivät yhdessä alkuvoimaisen musiikin kanssa. Pohjonen on tehnyt paljon yhteistyötä tanssija-koreografi Tero Saarisen kanssa. Hän on oppinut tästä paljon valojen, äänen ja visuaalisuuden yhdistämiseksi.

Yhteistyössä oli mukana Helsingin Urkukesä.

Risto Kolanen
Kirjoittaja on toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.
Hän seuraa yhteiskunnan sekä kulttuurin ja taidekentän ilmiöitä.

Download PDF

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media