Museopopulismia pääkaupungissa

Guggenheimin museohanke on aikamme kenties kiinnostavin kulttuurikiista, joka kertoo myös suomalaisen päätöksentekokulttuurin puutteista, Kalle Kallio kirjoittaa.

Helsingin kaupunginvaltuusto hylkäsi marraskuussa Guggenheimin taidemuseon äänin 53–32. Hanke nousi ensimmäisen kerran julkisuuteen tammikuussa 2011, kun Helsingin taidemuseosta suunniteltiin Guggenheimin sivutoimipistettä. Hanketta on viety eteenpäin isolla rahalla ja kuuden vuoden vyörytyksen jälkeen päätös oli sitten kielteinen. Asian herättämä julkisuus ja poliittinen keskustelu ovat olleet laajuudeltaan ilmiömäisiä. Se kertoo mielestäni jotain oleellista aikamme poliittisesta kulttuurista.

Olen työskennellyt toistakymmentä vuotta museonjohtajana Tampereella ja saanut tarkastella hanketta turvallisen etäältä. Tapaus on niin mielenkiintoinen ja monivivahteinen, että tutkijat tulevat hyödyntämään sitä vielä moneen otteeseen. Itse opetan museologiaa ja Guggenheim on ollut minullekin mitä herkullisin esimerkki museoiden ja poliittisen päätöksenteon suhteista.

Guggenheimin ensiyritys Helsinkiin kaatui kaupunginhallituksessa keväällä 2012. Tässä vaiheessa se yleisesti tulkittiin poliittisesti kamppailuksi, jonka kokoomus hävisi punavihreille ryhmille. Museohanketta ajavien näkökulmasta ongelmat olivat kuitenkin toisaalla: sosiaalinen media oli kääntynyt hanketta vastaan ja kytkös Helsingin taidemuseoon ei osoittautunut hedelmälliseksi lähtökohdaksi: vastarinta voimistui niin taidemuseon sisällä kuin kuvataiteilijoissakin.

Uuden esityksen valmistelu alkoi kulisseissa pian ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen. Tällä kertaa Guggenheim olisi ihan erillinen museo, jolle kerättäisiin niin paljon sponsorirahaa kuin mahdollista. Tueksi palkattiin viestintätoimisto, joka keskittyi sekä poliittisten päättäjien että avainvirkamiesten taivuttelemiseen.

Ensimmäisellä yrityksellä päättäjille uskoteltiin, että Guggenheimin säätiön kiinnostus Helsinkiin olisi vain hetkellinen onnenpotku, johon piti suostua mahdollisimman nopeasti. Media nieli syötin ja jopa spekuloitiin, että uusi Guggenheim nousisi kohta johonkin kilpailijamaahan, ellei Helsinki nyt sitä heti huolisi.

Toisella kierroksella tarvittiin parempia vaikuttamiskeinoja. Ensinnäkin hankkeen tueksi teetettiin lisää selvityksiä ja turvauduttiin valikoituun asiantuntemukseen. Toiseksi etsittiin sidosryhmiä, jotka olisivat halukkaita puhumaan hankkeen puolesta: esimerkiksi hotelli- ja ravintola-alan työnantajat ottivat asian omakseen.

Kolmanneksi edettiin vaiheittaisella taktiikalla, jossa varsinaista päätöstä kohti kuljettiin pienemmin askelein, varattiin tontiksi päättäjille helpommin myytävä parkkipaikka ja järjestettiin näyttävä arkkitehtikilpailu. Samalla ostettiin aikaa yli kevään 2015 eduskuntavaalien, kerättiin rahaa ja yritettiin vakuuttaa riittävän monet.

Lopulta Helsingin kaupunginvaltuusto sitten torppasi koko homman. Kannattajien mukaan hyvä suunnitelma kaatui populismiin ja globalisaation vastustukseen – ensireaktioissa yhteyksiä nähtiin Trumpin voittoon ja vihjailtiin jopa antisemitismistä. Kovista syytöksistä huolimatta poliittiset jakolinjat selittävät tulosta aika huonosti: Guggenheimia vastaan äänestettiin sekä oikeistossa että vasemmistossa ja ryhmät hajosivat perussuomalaisia myöten. Museon vastustaminen vain leimattiin populismiksi, vaikka leipäjonot tai nykytaiteen turhuus kaikuivat vain somekansan raivossa eikä enää valtuutettujen argumenteissa. Koko keskustelua vaivasi pikemminkin suunnaton ohipuhuminen. Mistä se oikein johtui?

Hankkeen kannattajien ja vastustajien näkemykset olivat kärjekkäitä mutta kumpusivat eri lähtökohdista. Guggenheimista käydyssä keskustelussa päättäjät toivottavasti oppivat jotain uutta museoista, nykytaiteesta, turismista ja kaupunkikuvasta, vaikka poliittinen juupas-eipäs-prosessi ei mahdollistanut aitoa vuoropuhelua niiden kehittämisestä. Uutta ymmärrystä ei voi syntyä, jos näkökulmat eivät kohtaa. Kannattajat nojasivat Guggenheim-hankkeen tuottamiin aineistoihin, kun vastustajat hyödynsivät lähinnä hanketta kritisoivia kulttuurialan asiantuntijoita.

Ongelmallisinta koko prosessissa oli nähdäkseni se, miten aloitteentekijät pääsivät varsin vapaasti asettamaan agendan, johon päättäjät ottivat kantaa. Neutraalia tietoa ei ollut edes mediassa. Virallinen aineisto ei tarjonnut tarttumapintaa epäileville päättäjille vaan nämä joutuivat kaivamaan argumenttinsa muualta. Oikeastaan koko hanke on malliesimerkki siitä, millä tavalla isoja poliittisia päätöksiä ei pitäisi valmistella. Esimerkiksi riskianalyysit ja riippumattomat arviot runsaasta aineistosta puuttuivat. Vaikka uusien museohankkeiden kävijätavoitteet vain harvoin realisoituvat, puuhamiesten lukuja uskottiin ihan liian kärkkäästi.

Osallistuin varsin aktiivisesti sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun museotalouden asiantuntijana. Vaikka Guggenheimin esityksessä oli useita epäilyttäviä kohtia, yksi asia oli nähdäkseni täysin pielessä. Säätiö oli visioinut museon talouden siten, että lipputuloilla katettaisiin leijonanosa museon toimintamenoista ja jopa maksettaisiin rakennuslainoja. Museo muka keräisi lipputuloja puolet siitä, mitä kaikki Suomen museot tällä hetkellä yhteensä.

Lipunmyynnin suhteellinen osuus tulonhankinnasta olisi suurempi kuin missään maamme ammatillisessa museossa ja moninkertainen alan keskiarvoihin verrattuna. Tämä vaikutti erityisen hurjalta, kun museoiden välisissä tilastovertailuissa juuri nykytaiteen museot näyttäytyvät kustannuksiltaan raskailta ja varainhankinnaltaan keskivertoa heikommilta. Ylipäätään museoiden näyttelytoiminta ei ole taloudellisesti lainkaan kannattavaa toimintaa, sen arvo on tietysti aivan muualla. Budjetti olisi minun nähdäkseni pitänyt laatia uskottavasti ja kertoa avoimesti myös toiminta-avustuksen vääjäämättömästä tarpeesta.

Jokseenkin kaikki museonjohtajat tunsivat talouden realiteetit, vaikka ihan muista syistä saattoivat kannattaakin museota. Kollegani naureskelivat talouslaskelmille keskenään, mutta eivät kehdanneet julkisesti niitä moittia. Viestintätoimisto yritti h-hetken lähestyessä puskea sopivia argumentteja lukujensa tueksi ja kehtasi jopa väittää, miten ”museotoiminnan kustannukset ja tuotot pystytään laskemaan suurella tarkkuudella ja varmuudella.” Ei pystytä, lipputuloja ei osata ennustaa edes vuosikymmeniä toimineissa museoissa.

Minun puolestani helsinkiläiset olisivat saaneet Guggenheiminsa rakentaakin: taide tuo elinvoimaa ja museot ovat ylipäätään oikein kannatettavia investointeja matkailun näkökulmasta. Myönteisiin talousvaikutuksiin voitaisiin tosin päästä ihan yhtä hyvin myös aivan toisenlaisilla museokonsepteilla. Rakennuksen sijainti, ulkomuoto ja taiteellinen linja ovat nekin paljolti makuasioita.

Itseäni jäi vaivaamaan, miten näin isoa hanketta annettiin ajaa kahden liuskan kustannusarviolla, joka ei perustunut minkäänlaiseen realistiseen näkemykseen museoiden käyttötaloudesta. Jostain syystä Helsingin kaupungin valmistelukoneisto ei vaatinut parempaa tai halunnut selvityttää enempää.

Guggenheim ei ole ensimmäinen eikä viimeinen iso hanke, jota tullaan syöttämään poliittisille päättäjille yksipuolisen tausta-aineiston turvin. Poliitikot ovat mahdottoman edessä, jos päätösten perusteet saa laatia hankkeesta hyötyvä taho, kysymyksiin vastaa viestintätoimisto eikä riippumattomia asiantuntijoita hyödynnetä. Ei voi olettaa, että kuntapäättäjät tuntisivat erikoisalojen yksityiskohtia tai osaisivat aina arvioida vaikkapa lukujen luotettavuutta. Tuntuu perin epäreilulta, jos asioiden tarkistaminen jätetään valtuutettujen omalle vastuulle ja siitä vielä kiitetään syyttämällä populistiksi.

Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja

Download PDF

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media