Kympin tyttö

Olli Poropudas arvioi Satu Hassin muistelmateoksen. Kirjassa Hassi kertoo muun muassa toiminnastaan taistolaisliikkeessä ja siitä, miksi lopulta hylkäsi sen. 

Vihreän liiton puheenjohtajana, ministerinä ja meppinä toimineen kansanedustajan Satu Hassin muistelmateos sisältää pitkän siivun kirjoittajan lapsuudesta ja nuoruudesta, kodista, suvusta, koulu- ja opiskeluajoista. Kirja keskittyy nuoruuden poliittiseen toimintaan, se on ”suorasukainen kuvaus taistolaisnuoruudesta ja siitä irtautumisesta”.

Kirjan kantavia teemoja ovat, miksi niin suuri osa suurten ikäluokkien nuorisosta omaksui taistolaisuuden ja miksi se hylkäsi sen myöhemmin? Hassi vastaa kysymyksiin henkilökohtaisten kokemusten pohjalta. Siihen hänellä on hyvät edellytykset, sillä hän oli johtavissa tehtävissä Teiniliitossa, Suomen ylioppilaskuntien liitossa (SYL) ja sosialistisessa opiskelijaliitossa (SOL).

Taistolaisuudessa kyse oli sukupolvikokemuksesta; valtaosa 1970-luvun taistolaisista oli syntynyt korkeintaan 10 vuotta toisen maailmansodan jälkeen. He olivat sotilaiden lapsia, joiden päähän iskettiin lekalla vanhempien sotasankaruutta. Sotaa kokemattomilla ei ollut oikeutta nurista. ”Me halusimme näyttää, ryhdyimme omaan sotaamme, taisteluun vieläkin mahtavampaa vihollista, ylikansallista kapitalismia ja imperialismia vastaan.” Kyse oli isänmurhasta. ”On vaikeampi keksi rajumpaa henkistä isänmurhaa kuin kertoa vanhemmille, että sukupolvenne uroteko, Suomen säilyminen itsenäisenä, onkin mätä, olitte väärällä puolella, natsien liittolaisia, vihollisenne Neuvostoliitto, onkin maailman edistyksen tuki ja turva”. Kyse oli myös taistelusta oikeudenmukaisuuden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan. Hassi viittaa Vietnamin sotaan, Portugalin siirtomaavaltaan, Chilen sotilasvallankaappaukseen, Etelä-Afrikan apartheidiin. Nuorisoliike nosti esille myös työntekijöiden ja oman maan vähäosaisten oikeudet.

Syyt taistolaisuuteen Hassi esittää yleisellä tasolla, mutta luopumisen omakohtaisten kokemusten kautta.  Ensimmäinen tekijä oli uupuminen, opiskelijaliike asetti itselleen mittavia tehtäviä, jotka vaativat paljon jatkuvaa työtä, joka ajan mittaan kävi liian raskaaksi. Suurin taakka oli johdossa olevilla tovereilla. Vallankumouksen teko vei niin paljon aikaa, että opiskelut junnasivat paikallaan. Vahvasti vaikutti irtautuminen radikaalista opiskelijayhteisöstä valmistumisen myötä, tuli työpaikka, muutto ja perheen perustaminen. Osallistuminen SKP:n paikallisosaston työhön tuntui ajanhukalta.

Liikkeen itsepetos turhautti, kaikki tapahtumat piti selittää voitoksi, vaikka oikeasti olisi tullut turpiin. Suhtautuminen Neuvostoliittoon oli kaksinaismoralistista. Neuvostoliittoa ylistettiin, vaikka käynnit itärajan takana ja siellä opiskelevien ja työskentelevien kertomukset toivat esille maan köyhyyden, likaisuuden, laiminlyönnit, välinpitämättömyydet, kauppojen tyhjät hyllyt ja juutalaisvastaisuuden. Taistolaiset saivat rahaa Neuvostoliitosta, mutta rahanpesu piilotettiin. Samojen asioiden toistaminen ja keskittyminen SKP:n osapuolitaisteluun kyllästyttivät.

Pitkän päälle liike osoittautui dogmaattiseksi ja autoritaariseksi. SOL:n työvaliokunta tilasi Hassilta Soihtu-lehteen koulutuspoliittisen linjavetoartikkelin. Oma ajattelu johti vakiintuneista käsityksestä poikkeaviin johtopäätöksiin, eikä artikkelia julkaistu. Kirjoitus korvattiin toimituskunnan annoksella ”kumileimaa”. Hassin kesän uurastus oli heitetty roskiin. SOL:n toimistossa ei pidetty Marjatta Steniuksesta, jonka kansanedustajakampanjaan Hassi osallistui.

Kansainväliset tapahtumat toivat uuden näkökulman maailman menoon: Kiinan armeijan hyökkäys Vietnamiin, Puolan Solidaarisuus-liike, Neuvostoliiton Afganistanin miehitys, kylmän sodan osapuoliin sitoutumaton rauhanliike END. Yhteiskunnalliseen keskusteluun nousivat ympäristön saastuminen, luonnonvarojen loppuminen ja ilmastonmuutos.

Feminismin rantautuminen Suomeen avasi silmät kommunistisen liikkeen sukupuolisovinismille. Naiset tekivät työt, mutta miehet valtasivat johtopaikat ja saivat kunnian. Konkreettisimmin tämä näkyi Neuvostoliiton juhlapäivinä Kremlin korokkeella; siispä tasa-arvon puute ei johtunut pelkästään kapitalismista. Hassin henkilökohtainen vallankumous alkoi Soihtuun kirjoittamasta artikkelista ”Naiskysymys ja äitiys”.

Lopullisesti päätös irtautumisesta kypsyi, kun SKP:n edustajakokous käytti suurimman osan aikaa päätöslauselmajahkailuun sanojen ”proletaarinen internationalismi” ja ”työväenluokan kansainvälinen solidaarisuus” välillä. Kärsivällisyys meni yli äyräiden Tampereen vappujuhlassa, jossa pääpuhuja Esko-Juhani Tennilä ”pauhasi siitä, miten huonosti asiat ovat Suomessa ja miten hyvin Neuvostoliitossa”. Vuoden 1984 kunnallisvaaleissa Hassi asettui vihreiden ehdokkaaksi.

Taistolainen opiskelija- ja nuorisoliike kukoistivat 1970-luvulla. Oikeistolaisille ja luterilaiselle Suomelle se oli rajun säikähdyksen paikka. Hassin mukaan Suomessa murhankin saa anteeksi, mutta ei sitä, että oli nuorena taistolainen.  Liikkeessä mukana olleille osallistuminen yhteiseen työhön paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta oli hieno kokemus. Irtautumisen jälkeen moni ”meikäläinen” on halunnut vaieta ja tuntenut häpeää kannattamistaan aatteista.

Hassi ei vaikene eikä häpeä, vaan kertoo avoimesti taistolaisliikkeen toiminnasta. Jälkikäteen jotkut asiat – kuten neuvostomyönteisyys – tuntuvat virheiltä, mutta eivät suinkaan kaikki: imperialismin, kapitalismin ja poliittisen oikeiston vastaisen työn lisäksi liikkeellä oli tavoitteita opiskelijoiden, nuorison ja tavallisten ihmisten aseman parantamiseksi, joista osa myöhemmin toteutuikin. Kirjan virettä kuvaa ehkä parhaiten sen loppulause: ”Kaikista 1970-luvun hölmöyksistä huolimatta, kun luen silloisia muistiinpanojani ja lehtiämme, kuten Teinilehtiä ja Soihdunkantajia, niiden tiheästi painettuja pitkiä kirjoituksia, joissa yritetään selittää koko maailma, rakastan niitä nuoria ihmisiä, joita me silloin olimme.”

Kirja on todella hyvin kirjoitettu, ja poikkeaa edukseen monien muiden politiikkojen muistelmista. Kieli on sujuvaa, teksti sisältää paljon hauskoja pieniä tarinoita. Sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat tuntea paremmin 1970-luvun nuorison ajattelua ja toimintaa saavutuksineen ja puutteineen.

Yksi asia häiritsee. Hassille näyttää kaikki onnistuvan; hän ei oikeastaan pyri mihinkään, hänet aina vain pyydetään merkittäviin tehtäviin. Kirja kertoo Hassin menestystarinaa. Vastoinkäymiset ohitetaan kevyellä maininnalla. Kirja antaa myös ymmärtää, että radikaalin opiskelija- ja nuorisoliikkeen johtohenkilöt olivat ikäluokkansa eliittiä, joista Satu Hassi kuului parhaimmistoon tai oli jopa paras. Elitismi-vaikutelmaa korostaa kirjan lopussa oleva henkilöluettelo: ”Mitä heistä tuli?” Luetteloon on päässyt myös kansanedustaja ja vasemm

istoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, joka ei vuonna 1976 syntyneenä voinut olla liikkeessä mukana, vaan siinä oli hänen isänsä, opetus- ja kulttuuriministeriön opetusneuvos Juha Arhinmäki.

Hassi, Satu. Mannerheim-solki ja punalippu. Helsinki: Siltala. 2018.

Olli Poropudas

Olli Poropudas
Valtiotieteen tohtori
Helsinki

Download PDF

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media