Kulttuuri tutkii erilaisuutta maailmassa

Aikamerkki jatkaa kulttuuriarvioiden sarjaa. Keskiössä ovat pääkaupunkiseudun teatteri, tanssi ja sirkus, joista Risto Kolanen raportoi säännöllisesti. Esillä on nyt myös musiikkia.

BREATH LUO UUTTA HAPPEA TANSSIIN

Vahvasta esitystaidoistaan tunnetut koreografi-tanssija Tero Saarinen ja muusikko-harmonikkataiteilija Kimmo Pohjonen ottavat mittaa toisistaan äänen ja liikkeen voimaverkossa.

Tero Saarinen tekee huikean hyvän ja toisenlaisen nykytanssiesityksen harmonikkamestari Kimmo Pohjosen kanssa. Kuva: Mikki Kunttu.

Uusi teos Breath alkaa hengittää heti alusta alkukantaisella voimalla Aleksanterin teatterissa. Saarinen ja Pohjonen tekevät upean miesten dueton. Molemmat tuovat huikean osaamisensa mukaan valon ja tekniikan maailmaan.

Liike ja visuaalinen tunnelma lähtee kahdesta erillisestä olennosta lavalla, toinen soittaa ja liikehtii vaikeasti liikuttavassa asussa, toinen tanssii etäällä ja

yrittää jotakin. Miehet ovat kuin astronautteja, lajinsa viimeisiä universumissa. Avaruuspuvut suojaavat bakteereilta, mutta ne riisutaan.

Yleisö elää mukana ja kokee aivan uutta. Onko kyse kahden irrallisen olennon tiestä eteenpäin ja toisensa löytämisestä?

Voimakkaat valoefektit siivittävät intensiivistä tarinaa eteenpäin. Aluksi ollaan ikään kuin eri estradeilla, mutta kyllä, sitten lähestytään ja lähestytään, liike liikkeeltä. Musiikki ja valot kirkastuvat antaen kahden miehen voimakkaalle yhteistyölle yhteisen kauniin lopun. Harmonikka tanssii harmonisesti, jotain uutta ja lupaavaa on saavutettu yhteisellä intuitiolla ja sielunkumppanuudella.

Kansainvälisesti tunnetut Saarinen ja Pohjonen löytävät uuden alueen, jota ei ole ennen nähty. Hengitetään, tehdään uutta. Esityksen jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus keskustella teoksesta ja sen valmistumisesta, omista vaikuttumista. Oivallinen keskusteluhetki voimakkaan esityksen jälkeen on vielä samaa matkaa. Tähän esityksen jälkikeskustelu sopi erityisen hyvin, sai vielä viipyä hetken tunnelmassa.

Elävä musiikki, tanssi ja visuaalisuus kietoutuvat kaunisti yhteen Breathissa, jonka valo- ja lavastussuunnittelijana toimii Mikki Kunttu ja pukusuunnittelijana tyylidesigneri Teemu Muurimäki. Oman lisänsä teokseen tuo elektronisen musiikin tekijänäkin tunnetun Tuomas Norvion mielikuvituksellinen äänisuunnittelu. Hän vapauttaa Pohjosen myös tanssimaan harmonikan kanssa!

AFROFUTURISMI UNELMOI VUOTTA 3018

Sonya Lindforsin COSMIC LATTE on kolmas osa tanssija-koreografin mustuutta käsittelevässä tanssiteos-sarjassa. Aiemmat osat olivat Noir (2014) ja Noble Savage (2016). Esitys kysyy, mitä olisi utooppinen tulevaisuus rakenteiden murtumisen ja vastakkainasettelujen jälkeen. Cosmic Latte on tutkijoiden antama termi maailmankaikkeuden keskimääräiselle värille: pannuhalli tarjoaa meille erilaisia beigen värejä.

On vuosi 2018. Ruskea taiteilija istuu ruskealla näyttämöllä ja unelmoi tulevaisuudesta jota ei vielä osaa kuvitella. On vuosi 3018. Ruskea taiteilija istuu ruskealla näyttämöllä. Se ei merkitse enää mitään, mutta tuntuu silti joltain. Ajattelumme logiikka on muuttunut, sillä musta ja valkoi

nen eivät ole enää toistensa vastakohtia, vaan sisältävät toinen toisensa. Rajapinnat ovat liudentuneet ja merkitykset sekoittuvat toisiinsa kuin nesteet, Lindfors haluaa sanoa.

Deogracias Masomi (vas.), Sonya Lindfors, Ima Iduozee tanssivat Cosmic Latte -esityksessä Zodiakin Pannuhallissa. Kuva: Uwa Iduozee.

Mark Deryn vuonna 1993 lanseeraama termi ”afrofuturismi” tarjoaa viitekehyksen COSMIC LATTEn radikaaliin unelmoimiseen. Scifiin liittynyt termi kuvitteli ja unelmoi mustuutta ja mustaa identiteettiä. Afrofuturismi unelmoi paikasta, jossa vapaus, tasa-arvoisuus, mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus ovat läsnä rajoja pakenevassa, mystisessä välitilassa. Zodiakin kevään loppua kohden tasoltaan kohisten nousseessa tanssiteoksessa tärkeässä asemassa on jättikokoinen käsi: symbolina, joka osoittaa sormellaan. Minulle se tuo väkevästi mieleen 1980-luvun

lopun ”Älä töni muna kaveria” -kampanjan, jossa demarinuoret ja SONK olivat mukana. Heilutin samaa symbolikättä Joensuun puoluekokouksen 2010 puhujapöntössä, kun joku salakuljetti sen saliin. Symboli on lähtöisin Ranskan sosialistinuorilta. Lindfors ei varmaan tiedä tätä eikä tanssija Geoffrey Erista, joka kuljetti sitä alussa pitkään. Koreografi on ehkä itseironinen odotuksille, joissa häntä pyydetään osoittamaan epäkohtia ympärillämme?

Näyttämöllä ovat Lindforsin ja Eristan lisksi rap-artisti Deogracias Masomi, tanssijat Ima Iduozee ja Pauliina Sjöberg, valkoinen nainen. Musiikki on vahvaa Sun Ranin avantgardejazzia, bachia ja kärkenä mustan tietoisuuden klassikko, Sam Cooken ”A Change is Gonna Come”.

Sonya Lindfors on helsinkiläinen koreografi ja UrbanApa yhteisön taiteellinen johtaja. Vuosina 2017–2018 Lindfors oli Zodiakin housekoreografi. Hän työskentelee freelancerina tanssin alla, esimerkiksi katutanssin ja nykytanssin alla, musikaaleissa sekä musiikkivideoiden tuotannossa. Töillään hän pyrkii ravistelemaan valtarakenteita. Hän sai vuosi sitten tanssin vuoden taiteilija-palkinnon Helsingin viimeiseltä varsinaiselta kulttuurilautakunnalta. Tanssija piti kaupunginmuseon aulan jakotilaisuudessa hienon vastauspuheen, jossa hän korosti kulttuurin moniarvoisuutta. Erilaiset ihmiset maassa ovat suomalaisia.

KAUKANA PAHASTA MAAILMASTA

Teatteri Takomo tarjoaa yhteistyössä Teatterikorkeakoulun kanssa vielä tämän viikon hienon suomalaisen uutuusnäytelmän Vuoden perhe. Mikään ei voi uhat tätä onnea? Vai voiko, esitys Fredantorin laidan kokeellisessa teatterissa kysyy. Riikka Oksanen ohjaa Aino Pennasen tekstin: molemmat tekevät sillä taiteellisen opinnäytetyönsä. Vuoden perheen isää näyttelee loistava Janna Räsänen, joka komentelee ja manipuloi muiden elämää naama vakavana. Tuomas Rinta-Panttila on pullantuoksuinen perheenäiti, joka sovittautuu isän hallitsemiseen lastenkasvatuksessa. Sänkykohtauksissa hän heittäytyy selälleen kuin koiranpentu odottamaan isän päälle tuloa. Ihan lopussa hänkin uhkaa perhekapinalla. Katja Kuttner on perheen radikaali tytär, joka osallistuu kommandopipo päässä mielenosoitukseen.

Tuomas Rinta-Panttila on pullantuoksuinen äiti ja Janna Räsänen dominoiva isä Takomon Vuoden Perheessä. Kuva: Mitro Härkönen.

Miiko Toiviainen on kolmas opinnäytteen tekijä pikkupoikana, jota hän esittää myös valtavan hyvin.

Näytelmässä eletään lähitulevaisuutta, jossa Suomen ympärille on rakennettu muuri, jonka takana soditaan, mutta muurin sisällä voi elää vuoden perheen turvallista kotielämää. Avioerot ja perhetragediat tapahtuvat vain joissain naapuruston huonoissa perheissä. Pennasen teksti kurkistaa vuoden perheen kulissien taakse. Useimmat kohtaukset tapahtuvat ruokapöydän ympärillä, jossa neljä perheenjäsentä istuvat aina eri järjestyksessä. Kaikki tapahtuu yleisön keskellä, saliin keskiosaan rakennettuun pienoistaloon, jonka verhot avataan alussa ja suljetaan lopussa. Me katsojat pääsemme kuin tirkistelijöinä näkemään, millaisia elämäneväitä lapsille tarjotaan, kuinka aviosuhteita hoidetaan. – Perhe, joka syö yhdessä, myös pysyy yhdessä, vanha kansa sanoo. Takomon Vuoden Perhe kyseenalaistaa tämän totuuden.

JUUTAS KÄKRÄINEN EI ALOITA KANSALAISSOTAA

Teatterikevät päättyi. Ehdin Teatteri Jurkkaan Putkinotkon viimeiseen esitykseen Vironkadulla. Tommi Eronen tekee huikeasti kaikki roolit Joel Lehtosen romaaniin, jonka Tuomo Rämö ohjaa. Erosella on samat vaatteet, hattu, huivi ja rusetti vaihtuvat. Ilmeillä ja olemuksella tehdään paljon, kun työkalu on hallussa.

Tommi Eronen on upea Juutas Käkriäinen Jurkan Putkinotkossa yhden hengen esityksessä. Kuva: Marko Mäkinen.

Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana. Perusvire on humoristinen, mutta synkkiäkin pilviä näkyy. Silti perusote on sovitteleva Suomen jakautumisen kynnyksellä kesällä 1917. Kansalaissota ”ei alkanut Pentinkulmalla”, nyt korostetaan, mutta ei se alkanut Putkinotkossakaan.

Torppari Juutas Käkriäinen ja talonomistaja Aapeli Muttinen yrittävät toivottoman huonolla menestyksellä ymmärtää toisiaan. Tahallinen väärinymmärtäminen ja ei-ymmärtäminen ovat arkipäivää tänäänkin. Näennäisen viattomillakin sanoilla ja teoilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset, Jurkan esityksen sanomaksi ilmaistaan.

Vastakkaiset näkökulmat moniäänisessä monologissa laukoo suvereenisti Tommi Eronen, joka tavoittaa henkilöiden luonteenpiirteet pienillä eleillä ja silti vahvalla tunnelatauksella. Tiina Weckström harjoitteli moniroolityön pitkälle, mutta hyppäsi pois ennen ensi-iltaa. Tähän taustaan nähden Eronen on uinut sisään nopealla tahdilla, mikä on kunnioitettavaa. Hänen edellinen Jurkka-monologinsa oli Isä, jossa rooli oli koko ajan sama.

Rämön ohjaustapa on uusi ja ennen kokematon. Vaikka katkelmat ovat satunnaisia otoksia, vaikutelma on silti kokonaisuudessaan eheä. Palavan veden tangon laulaa nauhalta Karlo Haapiainen Jan Orbinskin säveleen Esko Korpelaisen sanoihin. Muuten kuoro on tukena äänissä.

JUMALAN HULLU NYKYAJASSA

Paavo Ruotsalainen on ollut suosittu näytelmän, musiikin ja oopperan keskushenkilö. Aulis Sallinen on tietysti tunnetuin. Hieno on myös kirkollisten lehtien toimittaja Jaakko Heinimäen kirjoittama ja Maija Ruuskasen säveltämä Herääminen, Tarina ihmisestä, joka väsyi jaksamaan. Se sai kantaesityksensä Musiikkiteatteri kapsäkissä Helsingin Vallilassa itsenäisyyden juhlavuoden keväällä. Teos oli myös osa Reformaation merkkivuoden ohjelmistoa. Yksinäytöksinen kuoro-ooppera solistille ja saksofonikvartetille sai uusintaensi-illat toukokuulla Kapsäkissä ja Tampere-talolla.

Herääminen kerttoo vahvasti Paavo Ruotsalaisen kokemasta romahduksesta, mutta myös noususta uskoon ja ihmisen jaksamisesta. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Ooppera kertoo ajattomasti Paavo Ruotsalaisen kokemasta henkisestä romahduksesta, mutta myös siitä, mitä on löytää toivo ja uusi suunta elämään. Ooppera on ajankohtainen myös tänä päivänä, kun ihmisten henkinen jaksaminen on alati koetuksella. Pohjois-Savossa vuonna 1777 syntynyt saarnamies Paavo Ruotsalainen oli oman aikansa ”Jumalan hullu”. Intensiivinen runsaan tunnin nykyooppera kysyy, mitä annettavaa yli kaksi sataa vuotta sitten syntyneellä ihmisellä voi olla nykypäivän ihmiselle? Arvelen olevan, sekä elämän suorittajille, siinä venyjille että loppuun palaville.

Kapsäkin, ei niin suurta, lavaa käytetään kekseliäästi sivuparveketta myöten. Kaksi isoa kuoroa, Philomela ja Herännäisnuorten kuoro laulavat hyvin ja liikkuvat taidokkaasti paikkojaan vaihdellen. Kuoron ja solistin intensiivinen vuoropuhelu on erityisen korkeaa luokkaa. Jussi Lehtipuu on aidosti karismaattinen Paavo, jolla on vahva läsnäolo lavalla ja poptähden kaltainen vetovoima yleisöön. On musiikin kuulijoille onni, että hän jättää Helsingin Juhlaviikojen toiminnanjohtajan tehtävät ja palaa laajemmin esiintymään. Instrumentti on kunnossa. Maija Ruuskanen käyttää luovasti saksofoninsoittajia ja lyömäsoittajaa äänimaton synnyssä. Akateeminen Saksofonikvartetti, Saara Koskipää, Maaret Koskenkari, Timo Rantanen, Olli-Pekka Tuomisalo ovat kiitosta ansaitseva ryhmä. Lyömäsoittimista vastaa Tuomas Timonen.

IHAN KIVAA, PAHUKSEN HYVÄÄ NAISTAIDETTA…

Marika Mäkelä on merkittävä suomalainen kuvataiteilija, joka on raivannut tietä suomalaisille naisille taiteen tekijöinä yhdessä Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan kanssa. Mäkelän taiteellinen läpimurto tapahtui 1980-luvun uusekspressionismin aikaan. Hän on tunnettu erityisesti värielämyksellisistä teoksistaan, joissa hän suosii paksuja, runsaita värikerroksia sekä lähes kolmiulotteisia siveltimenvetoja. Teoksia on esillä lukuisissa yksityisnäyttelyissä niin Suomessa, kuin ulkomailla mm. Tukholmassa, Pariisissa, Kölnissä ja Kööpenhaminassa.

Kotimaan arvostetuimpiin naistaiteilijoihin kuuluvan Marika Mäkelän takana Galerie Forsblomilla on hänen teoksensa Pre-Language (Emerald). Kuva: Raimo Granberg.

Mäkelän kuratoima Verynice, Bloodygood -näyttely Galerie Forsblomissa, Lönnrothinkatu 5, esittelee elokuulle asti kokonaisuuden, jossa keskustelua käyvät eri vuosikymmenillä syntyneet taiteilijat. Helsingin prameimmassa näyttelytilassa on esillä pala taiteen historiaa, jonka langat ovat kudottu yhteen muun maailman kanssa. Taide ei ikinä ole irrallaan maailmasta, vaan kulkee ympäröivän todellisuuden kanssa rinnakkain. Ohikiitävään hetkeen kukin taiteilija on tarttunut omalla tavallaan – ja omalla tekniikallaan. Näyttely koostuu niin maalauksista, tekstiileistä kuin veistoksistakin.

– Minä maalaan kuin jumala, tiedetään ikonisen taidemaalari Ellen Thesleffin (1869–1954) aikoinaan sanoneen. Näin suora häpeämättömyys ei aina ole istunut naisen suuhun. On hankalaa kantaa etuliitettä naistaiteilija. Taiteilijuus ei kanna sukupuolta, mutta historia tekee niin, Mäkelä haluaa sanoa. Maailma näyttäytyy erilaisena naisille eri aikoina. Yhteistä on kuljettu tie, avatut portit, raivatut polut sekä kohtaamiset. Mukana ovat Thesleffin lisäksi Luostarinen (1949–2013), Mäkelä (1947), Tapiola (1951), Inka Kivalo (1956), Kristina Riska (1960), Marianna Uutinen (1961), Heli Hiltunen (1960), Chantal Joffe (1969), Anna Tuori (1976), Emma Helle (1979), Ines Sederholm (1991). Syntymäaikajänne on siis 122 vuotta.

KATULAPSET LAVALLE – SIRKUSTA KAIKILLE

Vuonna 1997 Kolumbian Bogotassa perustettiin maailman ensimmäinen ammatillinen sirkuskoulu vähäosaisille lapsille. Circo Para Todos -koulu tuki syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Koulun perustaja ja entinen sirkusesiintyjä Felicity Simpson antoi slummien lapsille mahdollisuuden kehittävään harrastukseen. Siitä tuli vuonna 2005 Kolumbian kansallinen sirkuskoulu. Nimensä mukaisesti se tarjoaa sirkusta kaikille.

Cirko-festarilla vierailleessa Acéléréssa nähtiin ällistyttävää sirkusosaamista ja painovoimaa uhmaavia liikkietä, joista maailman arvostetuimpiin sirkustaiteilijoihin kuuluvat Circolombian jäsenet tunnetaan. Kuva: Roberto Ricciuti.

Simpson perusti vuonna 2006 Circolombia Ltd- -ryhmän, joka Lontoosta käsin tarjoaa maailmalle kolumbialaisten taitajien esityksiä. Näin syntyi myös tavattoman energinen Acèléré -sirkusesitys, jossa on vahva latinalaisen Amerikan tuntu. Näimme esityksen Kansallisteatterin isolla lavalla, koska se vaatii paljon tilaa ja korkeutta huimiin suorituksiin. Tavanomaisuus on kaukana. Viime vuonna omintakeisesta Acélérésta tuli Edinburghin festivaalin lemmikki. Siinä nähdään ällistyttävää sirkusosaamista, ja poikkeuksellista elinvoimaa painovoimaa uhmaavilla tempuilla.

Lavalla nähtiin 14 Kolumbian eturivin esiintyjää. Ryhmän esityksiä voi kutsua sirkuskonserteiksi. Temppuja tehdessään rämäpäiset esiintyjät laulavat ja räppäävät. Esityksessä musiikki on elintärkeää. Omintakeinen sirkus yhdessä tanssin ja musiikin kanssa luovat tarttuvaa energiaa sekä autenttista taidetta, joka tempaa myös katsojat mukaansa. Ihan lopussa esiintyjäpari mies kosi pariaan kansallisteatterin lavalla. Tunnelma oli katossa, mutta jäin vähän empimään, tapahtuuko kosinta joka kerralla.

UNETON CIRKO-FESTIVAALILLA

Insomniac’s Fable on sanaton rakkaustarina, joka yhdistää sirkusta, tanssia ja kuvataidetta. Cirkon lavalla nähtiin sirkustaiteilija Sakari Männistö, tanssija Emma Lister sekä puupiirroksia, jotka cornwallilainen grafiikkapaja Ravenstongue teki tilaustyönä esitystä varten. Insomniac’s Fable on intiimi teatteriteos, joka tutkii todellisuuden luonnetta, unia sekä rakkauden ja pakkomielteen välistä suhdetta.

Rakkaustarina on nykyaikaan sijoittuva mukaelma, renessanssiajan puukaiverruksilla kuvitetusta kirjasta Hypnerotomachia Poliphili (The Strife of Love in a Dream, 1499). Tarinan keskiössä on unettoman Polyboyn yksipuolinen rakkaus Polygirliä kohtaan. Ahdistunut Polyboy vaipuu unenkaltaiseen tilaan, jossa hänen fantasiastaan tulee totta: Polygirl rakastaa häntä. Suloinen uni alkaa kuitenkin vääntyä painajaiseksi. Polyboy vaipuu uneen unessa ja huomaa eksyneensä metsään. Herääkö uneksija koskaan?

Sirkustaiteilija Sakari Männistö ja tanssija Emma Lister ovat mainio pari unenomaisessa ja visuaalisesti kauniissa Insomnia`s Fable esityksessä Cirkossa. Kuva: Ville Saarikoski.

Sakari Männistö on jonglööri/sirkustaiteilija ja sirkusryhmä Agit-Cirkin, esityksen päätuottajan, perustajajäsen. Hän opiskeli sirkusta Turun Taideakatemian sirkuslinjalla vuosina 2002–2006. Hän keskittyy työssään oman tyylin etsimiseen ja sirkuksen vaihtoehtoiseen esittämiseen festivaaleilla ja tapahtumissa Suomessa ja ulkomailla. Cirko-festarin iltana Männistöllä ei ollut paras päivä: harvoin näkee jonglöörin pudottavan esineitä niin paljon.

Unettoman faabelin pelastaa upea balettitanssija Emma Lister, joka sai koulutuksensa Kanadan Winnipegin kuninkaallisessa balettikoulussa ja toimii nyt Englannin Kansallisbaletissa. Lister ja Männistö kommunikoivat viehättävässä duetossa omien ilmaisujensa keinoin. Sirkusvälineet – pallot, renkaat, keilat ja nauhat – vertautuvat teemaan. Kekseliästä on laittaa nauhat milloin vallan käytön valjaina, milloin rakastavaiset toisiinsa yhdistävänä siteenä.

Kuvataiteilija Angela Annesleyn puupiirrokset on projisoitu läpikuultavalle liikkuvalle verholle, joka erottaa hienosti valveen ja unen todellisuudet. Unen, verhon takaiset, tapahtumat toteutuvat hienosti grafiikan ornamentiikan ja maisemien kuvastossa. Eero Auvinen tekee valaistuksen avulla tarinaan varjohahmoja ja symboliikkaa, joka on parasta esityksessä.

Risto Kolanen
Kirjoittaja on toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.
Hän seuraa yhteiskunnan sekä kulttuurin ja taidekentän ilmiöitä.

Download PDF

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media