Jakautuva kansakunta

Aikamerkki jatkaa kulttuuriarvioiden sarjaa. Keskiössä ovat pääkaupunkiseudun teatteri, tanssi ja sirkus, joista Risto Kolanen raportoi säännöllisesti. Kevään ja alkukesän teatterissa keskitytään vuoteen 1918.

KANSAKUNTA JAKAUTUU PERHEEN SISÄLLÄ

Esitys etsii ihmisen kokoista tapaa kuvata vuoden 1918 tapahtumia. Esityksessä kuullaan tapahtumasarjoja ja kohtaloita, jotka koskettavat kaikkia meitä, joilla on historia suomalaisena. Työryhmän valitsemat kappaleet ja Tuomo Mannisen elokuvallinen visuaalisuus taustalla johdattavat katsojan seuraamaan jakautuneen kansakunnan kohtalonhetkiä livekuunnelman keinoin.

Vuokko Hovatta esittää Kapsäkin Murhenäytelmä1918 -musiikkiteatterissa työläistyttöä. Ja laulaa kauniisti.
Kuva: Tuomo Manninen.

Erik ja Hedvig ovat ylemmän luokan nuoria, jotka ovat kosketuksissa vallan ytimeen perheensä kautta. Mitkä ovat heidän vaihtoehtonsa? Veljekset, torpparinpojat Unto ja Matti sisä-Suomesta, päätyvät toinen punaisten toinen valkoisten joukkoihin. Kuka vai mikä päätti mille puolelle kumpikin päätyi? Aliina on tullut maalta kaupunkiin, tehtaaseen töihin. Hän ei halua tai osaa valita puoltaan. Tilanne valitsee hänen puolestaan.

Lopussa tulee ehkä anteeksianto. Käsikirjoituksesta vastaa musiikkiteatteri Kapsäkkiin jo tovin kirjoittanut, vt. toiminnanjohtaja Markus Leikola. Tämä on hänen teksteistään paras ja keskittynein. Venäjän vallankumoushistoriaa käsitellyt Suuri ja mahtava oli liian suurisuuntainen aiheeltaan ja kestoltaan, Chaplinia mukaillut Nykyisempi aika muuten vain tylsä. Kapellimestari Marko Puro tekee oleellisen osan musiikkiteatterin kapellimestarina. Esiintyjinä ovat Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Juha-Pekka Mikkola, Taisto Oksanen ja Veera Railio, laulavia näyttelijöitä tai päinvastoin. Hovatta ja Railio tietysti erottuvat äänellään.

PIIKA EI OLE IHMINEN…

Harakka ei ole lintu eikä piika ihminen. Tätä lausetta toistetaan useampaankin kertaan Avoimet Ovet -teatterin näytelmässä Erottaja 1917–1918. Kansalaissotaan keskittyvä hieno rakkaustarina on hyvin koskettava kaikessa konkreettisuudessaan. Se kertoo punaisen Helsingin noususta ja kukistumisesta vuosina 1917–18. Päähenkilö Ida Redsvenin tarina on tosi. Hän oli toinen niistä punaisista helsinkiläisnaisista, joka sai

Harakka ei ole lintu, piika ei ole ihminen, Erottaja 1917–1918 toistaa usein ja pääsee lähelle sodan yksilöä. Etualalla loistava Maija Andersson.
Kuva: Mitro Härkönen

kuolemantuomion valkoisten voiton jälkeen. Ida on palkattu rehtori Rosenqvistin perheeseen ja hän ystävystyy perheen äidin kanssa. Naisten tiet erkaantuvat piian kääntyessä punaisten puolelle. Kun Ida saa selville, että perheen isä toimii aktiivisesti valkoisten hyväksi, piian ja isäntäperheen välille repeää ylipääsemätön kuilu.

Nuoren itsenäisen Suomen alkutaipaleen myllerrykset täyttyvät lakoista, mielenosoituksista, leipä-, maito- ja halkojonoista. Mutta on myös rakkautta. Ida taistelee sen aatteen puolesta, mihin lujasti uskoo. Hän unelmoi perheestä, lapsista. Miehellä olisi työtä, lapsilla ruokaa ja kengät. Kun on vapaapäivä, voisi mennä kävelemään Esplanadille. Anneli Kannon ja Heini Tolan näytelmä kertoo historiallisten kehityskulkujen toistumisesta. Väkivalta ei ala kiväärin luodista, vaan vihapuheesta.
Rooleissa ovat loistavan herkkä Maija Andersson, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso rakastettuna, Jukka Pitkänen ja ilmeikäs Outi Vuoriranta rouvana.

TEHTAANTYTTÖJEN KAARTI PAKAHDUTTAA SYDÄMEN

15-vuotias Sigrid saa ensimmäisen työpaikkansa Valkeakosken paperitehtaalta. Työnjohtaja kourii häntä heti ensimmäisenä työpäivänä. Yksinkertaisella lavastuksella paperityttöjen työn raskautta kuvataan KOM-teatterin lavalla. He juoksevat ympäri lavaa konetta liikkeellä pitäen. Vaikuttavaa ja sukupuolitietoista.

Valkeakosken naiskaartilaisen housuja ihastellaan koko tyttöporukalla Saga Sarkola (vas.), Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Vilma Melasniemi ja Oona Airola. Kuva: Marko Mäkinen.

Pian tehtaantyttöjen elämä mullistuu, kun Valkeakoskelle perustetaan työväen punakaarti ja naiskaarti. Kylän, kunnan ja maan rikki repivä sisällissota alkaa. KOM on palannut kokeellisten esitysten jälkeen yksinkertaiseen, tunnetasolla valtavan koskettavaan työväenteatteriin. Esitys kysyy katsojalta: Miltä tuntuu nälkä, kylmyys ja kurjuus? Miltä tuntuu ystävyys ja rakkaus? Miltä tuntuu ampua ihminen? Ja ennen kaikkea, miltä tuntuu pukea ensimmäistä kertaa housut hameen sijaan? Niissä housuissa heidät myös ammutaan Fellmanin pellolla, jos sinne asti pääsivät.

Rooleissa Helmi-Leena Nummela on erinomaisen herkkä, mutta sodan kovettama Sigrid. Oona Airola tekee ystäväperheen Maijan monivivahteisesti. Inka Reyes kivenkovana Saimana pistää silmään Taikin opinnäyteroolissaan. Mutta KOM-teatterin konkarit Eeva Soivio kätensä koneelle menettäneenä, rampana Lyytinä ja Ursula Salo Maijan äitinä vievät suuren huomion loisto-osillaan.

Veriruusut on koskettava tarina kahtia jakautuneen kansan ihmiskohtaloista, mutta on myös 1918-kuvauksita eniten kollektiivinen. Naiset nousevat Suomen historian järkyttävimmän ajan keskiöön. Samalla se on tarina rakkaudesta, ystävyydestä ja toisista välittämisestä, joka sai katsojan kyyneleet silmiin.

KOM-teatterin esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti. Sen on sovittanut näytelmäksi Lauri Maijala.

– Naisen historia on kirjoitettava näkyväksi. Voitettujen historia pala palalta, kohtalo kohtalolta tuotava julki, Maijala sanoo esitteessä. Valtavan suositut esitykset jatkuvat syyskaudella.

VALOSTA VARJOON TOIMI OSTROBOTNIALTA TYÖVÄENTALOLLE

Elli Tompuri tuli lavan eturiviin ja pokkasi minut tanssimaan Oskari Merikannon Kesäillan valssia Dallapé -orkesterin tallenteen 1928 tahtiin. Mikä flaksi kävikään Ostrobotnian bileissä.

Aino Kallas, Fikrete Miftari, ja Eino Leino,Otto Pilli, ehtivät selvitellä rakkaushuoliaan Ostrobotnialla valkoisen kulttuuriväen voitonjuhlinnassa.
Kuva: Olli Kangas.

Olimme Stadi 1918 – Taistelu Helsingistä näytelmän ensimmäisessä osan Valkoisten voitto loppulaulussa juhlasalissa. Arvokkaiden muotokuvien alla meille esiintyi valkoinen kulttuuriväki voitonjuhlissa Reetta Ristimäen ohjaamassa musiikkipainotteisessa kuvaelmassa. Sekalaisessa seurakunnassa olivat kirjailija Juhani Aho, senaattori Kyösti Kallio, kuvanveistäjä Felix Nylund ja kuoronjohtaja Väinö Pesola. Nuoret opiskelijat ovat innolla mukana juhlissa. Elina Mustonen esittää vaikuttavasti illan juontajaa, näyttelijä-lausuja Elli Tompuria.

Jakson keskeiseksi juonteeksi on käsikirjoitettu Eino Leinon rakkausmurheet entisen heilan L. Onervan ja Aino Kallaksen kanssa. Asetelma on hauska, mutta pääteemaan nähden aika joutava. Nuori näyttelijä Otto Pilli esittää Leinoa näköisesti kasvojen pönötystä myöten. Johanna Ahonen on temperamenttinen Onerva, nuori Fikrete Miftari on aivan hurmaava Kallas. Jakson dramaattinen huippu syntyy, kun kyypparia esittävä Miro Apostolakis äityy tarjoilijannöyristelyn sijasta yhteiskunnalliseen julistukseen kapinan syistä.

Musiikki ja laulut sujuvat Ostrobotnialla hienosti. Muuten näemme liikaa patsastelua ajan julkkishahmojen liepeillä.

Bussi kuljettaa meidät läpi keskustan valkoisten voitonjuhlasta Punaisten tappio -osuuteen Helsingin Työväentalolle. Samu Nyströmin selostus bussireitin varren tapahtumista on informatiivinen. Talon ulkopuolella kohtaamme nälkäisiä avunpyytäjiä. Sisärappusilla on vastassa esiintyjiä ja Koiton kuoron jäseniä.

Punaisten tappio on jo ovella ja väittely sodan jatkamisesta, Linda Jaser pöydän päällä, jakaa joukkoja Juho Rissanen salissa työtä kuvaavan maalauksen edessä.
Kuva: Olli Kangas.

Sirpa Riuttalan ohjaama osuus on paljon draamallisempi, perinteisempi aatenäytelmä sodan loppuvaiheen tragediasta. Punaiset ovat jo antautumassa, mutta Pietarista tullut agitaattori Kiviranta, jota Anne Tastula esittää valtavan vahvasti, puhuu heidät jatkamaan toivotonta sotaa. Hän käy myös – ikään kuin ohimennen – raiskaamassa punanaisen salin verhojen takana. Riku Immosen esittämä Matti Halmetoja on maltillinen johtaja, joka ei saa joukkoja enää otteeseensa.

Esityksen toiseksi keskushahmoksi nousee Linda Jaserin esittämä punainen nuori nainen Alma. Näyttelijäsuoritus kasvaa hienosti draaman mukana. Laura LeCoutre esittää valkoista aatelisnaista hyvin. Sotatantereelle joutuu myös ihan nuoria lapsia. Laulut ja draama Työväentalon Juho Rissanen -salin suurten suomalaista työtä kuvaavien taulujen edessä on ovat erittäin vaikuttavia. Lopuksi pommi räjähtää, ja koko huone tuntuu tärisevän liitoksissaan. ”Valosta varjoon” -idea toimii kahden esityspaikan yhdistelmänä.

MARIA-VESPER YHDISTI KIRKKOMUSIIKIN JA NYKYTANSSIN

Olipa hieno iltavesper Kaapelitehtaan Pannunhallissa, joka on tilana ylvään korkea ja tunnelmaltaan jo valmiiksi pyhättömäinen. Tanssija-koreografi Anna Mustonen, cembalisti Marianna Henriksson ja Helsingin Barokkiorkesteri kantaesittivät Maria-vesperin. Siinä Claudio Monteverdin musiikki kohtaa uuden tanssin.

Maria-vesper on suurimuotoinen kokoelma kirkollista musiikkia vuodelta 1610. Esitys muodostuu kolmen tanssijan, kuuden laulajan, 12 hengen soitinyhtyeen ja yleisön yhteen kokoontumisesta

Maria-vesperin hienossa tunnelmassa Kaapelin Pannuhallissa Eleni Pierides (vas.), Anna Kupari, Juho Punkeri, Hanna Ahti, taustallaan HeBo:n muusikoita.
Kuva: Kristiina Männikkö.

Pannuhallin katedraalimaiseen tilaan. Musiikki sisältää ikiaikaisten psalmimelodioiden käsittelyä säteilevän renessanssipolyfonian keinoin, mutta myös intiimejä, sisäiseen kosketukseen tähtääviä lauluja. Näyttämöllä liikutaan ylevän monumentaalisuuden ja yksilön arkisen tunnekokemuksen välillä. Esiintyjät ovat oman mukavuusalueensa ulkopuolella tai ainakin rajoilla. Laulajat myös tanssivat välillä, osa oikein hyvin. Tanssijat laulavat. Yhdessä kohtauksessa myös muusikot irtosivat tuoleistaan lattialle makaamaan.

Tanssissa ei kannatella ketään, välillä kosketellaan toisia tanssijoita tai laulajia. Koreografia tulee lähelle musiikkia. Koreografian rakentumista ohjaa ajatus laulamisesta ja soittamisesta tanssina, ja musiikista voimana, joka vaikuttaa suoraan kuulijan kehoon. Maria-vesper kutsuu hiljentymään, kuuntelemaan ja lumoutumaan sävelistä, jotka värisyttävät, tuudittavat ja virtaavat paikallaolijoiden kehoissa.

Mustosen ja Henrikssonin edellisessä teoksessa Di anima et di corpo alkanut yhteistyö varhaisbarokin musiikin ja uuden tanssin parissa saa nyt jatkoa Suomessa harvemmin esitetyn Monteverdin teostulkintana – yli 400 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Hanna Ahti, jonka tanssia näkee liian harvoin, Anna Kupari ja Eleni Pierides ovat uskomattoman intensiivisiä, musiikkiin keskittyviä tanssijoita. Henriksson johtaa HeBo:a ja soittaa itse cembaloa ja urkuja. Tuuli Lindeberg erottuu sopraanona, mutta oikeastaan on turhaa poimia yksittäisiä soittajia ja laulajia. Annoimme valtavat aplodit hurmiotunnelmassa, joka välittyi esiintyjiin kiitollisina hymyinä.

Zodiakin tyyliltään kokeilevan ja tasoltaan vaihtelevan kevätkauden esityksissä Maria-vesper on upea, täydellinen helmi. Näytösten pieni luku johtui kai esiintyjien poikkeuksellisen isosta määrästä.

KULKIJAMUSTALAISEN TIE TAITELIJANA 50 VUOTTA

Kulttuurineuvos Veijo Baltzarin esikoisromaani Polttava tie julkaistiin vuonna 1968. Menin kouluteininä syksyllä Helsingin Kirjamessuille ja haastattelin häntä parin muun kirjailijan ohella isolla, raskaalla magnetofoninauhurilla. Entisellä pääministerillä Paavo Lipposella on vielä vanhempi muistikuva:

Veijo Baltzar vietti 50-vuotistaiteilijajuhlan Savoyn lavalla nuorten laulajien ja tanssijoiden keskellä.
Kuva: Esa Toppila.

– Olin asunut vasta vajaan vuoden Helsingissä, kun jouduin kesällä 1962 suorittamaan kesken jääneen asepalvelukseni loppuosan Kaartin pataljoonassa Merikasarmilla. Siellä palveli myös kaartilainen Veijo Baltzar. Meistä tuli ystävät. (…) En tunne ketään muuta suomalaista kulttuurihenkilöä, joka olisi yhtä dynaaminen ja yhtä monipuolisesti aikaansaava, kestävästi luova kuin Veijo. Todellinen powerhouse. Hän on synnyttänyt Dromissa ja sen ympärillä valtaisan aktiviteetin, joka on viime vuosina laajentunut muualle Eurooppaan.

Linnuntietä taivaaseen -konserttituotannon Suomen ensi-ilta valloitti yleisönsä Savoy-teatterissa, uuden ja perinteisen mustalaismusiikin ja rakkauslaulun neljä vuodenaikaa rock-hengessä. Siitä vastasivat Integraatioteatteri Baltzar ja kansainvälinen orkesteri Ludvig XIV, joka sai katsojilta eritoten kiitosta. Joukosta erottui taidokas Kiureli Sammallahti haitarissa. Esitys oli tribuutti kirjailijan 50-vuotiselle vaellukselle taiteilijana ja kulttuurivaikuttajana. Alfa-TV taltioi juhlakonsertin, joka tulee ulos kesällä.

Baltzarin mukana, usein duettona, lavalla esiintyi solisteina nuoria nousevia tähtiä: Susanna Ahonen, Nina Castén, Aino Sederholm ja Elina Öster. Osa heistä ja kuoron jäsenistä ovat helsinkiläisiä lukiolaisia. Integraatioteatteri Baltzar tekee kunnioitettavaa kasvatustyötä.

Casténin laulutaito paranee ja kypsyy koko ajan. Sen kuuli tutun Dimitrin ja uuden kappaleen Se, mikä katkeaa tulkinnoissa. Sederholmin tanssi vetää katseen puoleensa. Ahonen oli aluksi aika jännittynyt duettolaulun osapuoli, mutta hän vapautui 2. jakson Ajomiehestä lähtien myös taitaviin tanssiliikkeisiin. Hyvin nuori Öster oli säveltänyt Baltzarin tekstin Kova kallio, kuten Mikko Karjula konsertin nimikkokappaleen.

Uudet Baltzar-laulut toimivat paljon paremmin kuin ikivihreät, joskus kuluneet, iskelmät. Ehkäpä kokonaisuus olisi kaivannut dramaturgista ohjausta: nyt laulut valuivat peräkkäin ilman ihmeempiä juontoja. Kun orkesteri aloitti väärää kappaletta, nuoreksi jo kokenut Castén puuskahti kappaleen oikean nimen pojille. Kuoron naisten kädet hameen helmassa heiluttelu taustarytmissä ei ole ihan tätä päivää eikä ollut ihan tahdissakaan. Mutta soolotanssit ovat aivan loistavia.

Risto Kolanen
Kirjoittaja on toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.
Hän seuraa yhteiskunnan sekä kulttuurin ja taidekentän ilmiöitä.

Download PDF

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media