Ihmisten kohtaamisen vaikeutta – yhteiskunnallista tanssirealismia

Aikamerkki jatkaa kulttuuriarvioiden sarjaa. Keskiössä ovat pääkaupunkiseudun teatteri, tanssi, sirkus ja musiikki, joista Risto Kolanen raportoi säännöllisesti.

TANSSIDIALOGIA VANKILEIRILLÄ

Syksyn yksi hieno tanssiteatteriesitys on Valkoisten vankina. Tammisaaren punavankileiri 1918, jota esitettiin Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, Tapiolassa. Se on erittäin persoonallinen vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä taideteos. Esitys kertoo vuoden 1918 tapahtumista punavanki Pekka Railon kokemusten kautta. Hänestä tuli sivistysmies, kirjojen tekijä ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja. Lehtimiehen ammatti riitti syytteeseen kapinaan kiihottamisesta. Railo vapautettiin syksyllä 1918 valtiorikostuomioistuimen päätöksellä. Farmaseuttina ja filosofian kandidaattina hän organisoi vankileirillä sekä toimivan apteekin että kuolleiden tilastoinnin omaisia varten.

Sanni Giordani, Jussi Väänänen, Kaisa Leppänen, Tuomo Railo ja Jukka Tarvainen tanssivat ja puhuvat upeasti vankileirikoreografian yhteen Tapiolan Louhisalissa. Kuva: Ari Kauppila.

Tanssija-koreografi Tuomo Railon näytelmä johtamalleen Glims&Gloms -ryhmälle perustuu hänen isoisänsä veljen muistelmateokseen, jonka Tammi jätti vuonna 1956 julkaisematta ja jota säilytettiin Työväen arkistossa. Tekijä kertoo kokemuksistaan punavankina ensin Kokkolan ja sitten Tammisaaren vankileirillä vuonna 1918. Näytelmän idea syntyi, kun tietokirjailija Pekka Tuomikoski toimitti siitä vuonna 2011 kirjan. Dialogi ja fyysinen tanssiteatteri tuovat esiin järkyttävät vankileirikokemukset suoraan, asiallisesti ja kauhistelematta.
– Isosetäni käytännöllinen ja silti periksi antamaton asenne on ollut minulle merkittävä opetus maltillisuudesta, totuudellisuudesta ja lujuudesta. Vaikeissa ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa hän säilytti toimintakykynsä. Perustamalla kumpaankin leiriin apteekin, hän pystyi jossakin määrin lievittämään vankitovereittensa hätää. Hänen keräämänsä ja välittämänsä tilastot leireillä menehtyneistä olivat osaltaan luomassa poliittista painetta vankileirien lopettamiseksi, Tuomo Railo sanoo.

Esiintyjät vaihtelevat pääroolissa ja muissa osissa. Sanni Giordani ja Kaisa Leppänen ovat loistavia miesten- ja naistenosissaan; Leppäsen intensiivistä lavaläsnäoloa olen aina ihaillut. Vahvatunnelmainen Tuomo Railo itse, vahvan liikunnallinen Jukka Tarvainen ja kilpatanssista onnistuneesti nykytanssiin siirtynyt Jussi Väänänen ovat kaikki selvästi innostuneita taitojensa laajentamisesta. Koska kyse on teatterista, puhetta on paljon ja se luonnistuu hyvin tanssijoilta. Väänänen on jopa kasvattanut leirivankiparran lavauskottavuuden lisäämiseksi. Tanssi toimii ”äänenvahvistimena”. Taustalla on hienoja maalauksia ja piirroksia leiriltä, kirkosta hautajaisista ja muualta. Näyttämökuvan taustaprojisoinnit monipuolinen koreografi on itse piirtänyt.

Tuomo Railon edellinen teos oli Omnipotens -tanssimonologi Anders Breivikin maailmasta, Utöyan joukkomurhaajan nimeä kertaakaan ääneen sanomatta. Railo tekee tärkeistä yhteiskunnallisista ja historiallisista aiheista teatteria. 1970-luvun Raatikon Väki ilman valtaa ja Salka Valka -ohjaaja Marjo Kuusela oli samassa katsomossa ja näytti tyytyväiseltä.

Pekka Railo oli 1926–1942 TSL:n sihteeri, kansanedustaja 1941–1945, Helsingin kouluista ja sairaanhoidosta vastaava apulaiskaupunginjohtaja 1948–1955. Hän johti sodanjälkeistä sosialisoimiskomiteaa ja oli SDP:n vuoden 1949 periaateohjelmaluonnoksen, jonka puoluekokous hylkäsi, päätekijä. Hän joutui vankileirille aika lailla syyttä Sortavalan kansanlehden päätoimittajana, joka ei halunnut sotaa.

Aiheesta käydään keskustelua sunnuntaina 11.11. klo 15.30 Työväenliikkeen kirjastossa Sörkassa Stadin työväenkirjallisuuspäivien ohjelmistossa. Paikalle on pyydetty tekijöistä Tuomo Railo ja Kaisa Leppänen ja paikalla nähdään videopätkä esityksestä.

MODERNIN TEATTERIN KLASSIKKO PUNAVUOREN ILMIÖ:SSÄ

Kaksi miestä odottaa pienessä kellarihuoneessa keikan alkua. Ben, iltalehteään hiirenkorville lukeva johtohahmo, ja Gus, hermoilija, ovat ammattitappajia. Keikka on totuttu tekemään vakiintuneen kaavan mukaan. Tällä kertaa kaikki ei menekään niin kuin ennen. Harold Pinterin nuoruuden pienoisnäytelmä Ruokahissi on tarinana minulle tuttu television teatterista.

Mikä Syvänen (oik.) ja Petri Rovio muodostavat intensiivisen, keikkaa odottavan palkkatappajaparin Ruokahississä Teatteri Ilmiössä. Kuva: Arja Wuoti.

Nyt ”helppo Pinter” esitettiin, peräti viisi kertaa yhden syysviikonlopun aikana, Teatteri Gabron toimesta Iso Roban Teatteri IlmiÖ:ssä, vanhan Safari-klubin rakennuksessa. Gabro on Teatteri Ihmeen jonkinlainen spinoff-ryhmä. Keväällä Ihmeen kovat kaverit Mikä Syvänen ja Petri Rovio esittivät saman Kaartinkaupungin Höyhentämössä alkuperäisellä ”The Dumb Waiter” -nimellä.

Ruokahissi on jännittävä, tiivistunnelmainen ja sähköinen kahden miehen kohtaaminen pienessä kellarihuoneessa. Se vaatii näyttelijöiltä intensiivistä kykyä pitää yleisön pihdeissään pitkän tapahtumattomuuden aikana. Oikeastaan draama syntyy vain Gusin hermoilusta ja loppupuolella ruokahissin edestakaisesta liikkeestä absurdeina ruokapyyntöinä. Esitys vaatii näyttelijältä tarkkuutta, rytmitajua, luottamusta omaan läsnäoloon ja ennen kaikkea hyvän yhteyden ja luottamuksen vastanäyttelijään.

Pinterin hienovarainen ja tyylikäs teksti on oikea ohjaajan ja näyttelijän unelma. Tekstissä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Näytelmä on täynnä tunnetta ja ristiriitaa, joka säilyttää silti englantilaisen pienieleisen tyylikkyyden.

”TÄÄLLÄ ME PYÖRIMME … KARUSELLISSA…”

Alussa ja lopussa parikymmentä esiintyjää kierii Kanneltalon lavan lävitse poikkiviistoon. Sitten he nousevat kävelemään eri tahdissa, enimmäkseen aika nopeassa. He välttävät toisen kohtaamista. Jos sellainen tapahtuu tai uhkaa, kädet nousevat anteeksi pyytelevästi tai ihmettelevästi ylös kanssakulkijalle: Kurotan kohti ihmisiä. / Etten olisi yksin. / Haaveilen siitä että levähtäisimme toistemme luona. / Haaveilen lämpimästä, ehjästä ja kauniista.

Reetta Honkakosken ohjaama “Täällä” on hienoa fyysistä joukkoteatteria Kanneltalon lavalla. Kuva: Ahmed Alalousi.

Pian kävelijät kulkevat myös yhdessä toisesta kiinni pitäen. He oppivat yhteisöön: Suuntaan katseeni ympäröivään ainutkertaisuuteen. / Jokaiseen hetkeen, jokaiseen vastaantulijaan.

Välillä kuulemme jokaiselta kulkijalta henkilökohtaisen credon, tarinan tai tunnustuksen nauhalta. Puhuva esiintyjä on lavan edessä seisomassa. Live-lausuminen olisi kai liian hankalaa. Yksi mies sanoo oppineensa, mitä on rakkaus, vasta yli 60-vuotiaana.

Täällä on fyysisen teatterin suurteos: Se on maailman laidalle piirtyvä kuva ihmisyydestä, tekijät haluavat sanoa.

Ohjaaja, Corporeal Mime – miimikko, Reetta Honkakoski on koonnut työryhmän eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin Pulpetti ­koreografiastaan tyttökoulun uniformupukuisine oppilaineen.

Työryhmä on työstänyt fyysisen teatterin keinoin kysymyksiä läheisyydestä, toisen ihmisen kohtaamisesta ja yhdessä elämisestä ympäristössä, jonka jaamme toistemme kanssa. Ammattilaisia, kuten Freia Stenbäck ja Valter Sui, on esiintyjien kärjessä, mutta oikeastaan on turha poimia ketään etukäteen. Mukana on myös maahanmuuttajia kantasuomalaisten rinnalla: Täällä me olemme – avaruuden karusellissa pyörimässä, vaeltamassa herkeämättä paikasta toiseen kuoriamme raahaten, etsimässä kosketusta, toinen toisiamme auttaen, asemalaiturilla odottamassa itseämme saapuvaksi.

YKSINÄISYYTEEN VOI KUOLLA

Anna Stenberg on upea näyttelijä Saaren laulu -esityksessä Teatterimuseon Kantissa. Kuva: David Eskelinen.

Hieno, tunnelmallinen ja hyvin laulettu näytelmä Saaren laulu esitettiin Teatterimuseon Kantti-salissa Kaapelitehtaalla. Esitys kysyi meiltä, mitensaaret syntyvät eli yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne, epäonnistuminen, unohdettuna eläminen, muistin katoaminen, hylätyksi tuleminen on nuorten tekijöiden huolena. Tarina kertoo eristyneen runoilijan Onnin epäonnistuvista 40-vuotisjuhlista. Hänen sisarensa Anna on tappanut itsensä nuorena yksinäisyyteen, Onnin pojalle uhkaa käydä samoin. Sisaren haamuilevan osan upea esittäjä Anna Stenberg toivookin, että pelko siitä, ettei tule ymmärretyksi, kuulluksi tai hyväksytyksi, ei estäisi ihmisiä yrittämästä vilpittömästi kuunnella toisiaan tai tarjoamasta tukea sitä tarvitseville ja antamasta itselleen armoa niinä hetkinä, kun se tuntuu kaikesta vaikeimmalta.

Käsikirjoituksen teki Miikka-Matias Hinkkanen, ohjauksen Mari Ala-Nikkola ja David Eskelinen. Tuottaja Saunamäyrä ry syntyi keväällä 2017, kun joukko ystäviä halusi tehdä teatteria. Esityksen järjestämiseen tarvitaan kuitenkin käsikirjoituksen ja näyttelijöiden lisäksi monenlaista puitetta, infrastruktuuria ja viestintäkanavaa. Näiden järjestämistä varten päätettiin perustaa järjestö, joka sai nimen Saunamäyrä. Viime vuoden kesällä toteutettiin ensimmäinen esitys, Virvaliekki, joka esitettiin Mustikkamaan näyttämöllä.

CAMILLE BERTAULT HURMASI SAVOYN SYYSAVAUKSESSA

Jacob Karlzon (vas.), Camille Bertault ja Timo Lassy näyttävät onnellisilta Savoyn syysavauksen yllätyskokoonpanon menestyksestä. Kuva: Savoy.

SavoyJAZZin päävieras vaihtui viime hetkellä. Ydinkeskustan musiikkikeitaan syksyn ohjelmalehtisen kansikuvapoika, saksalainen trumpetisti Till Brönner sairastui viime tingassa. Yhdessä päivässä tilalle saatiin mielenkiintoinen ranskalainen vokaaliakrobaatti, jazzlaulaja Camille Bertault illan päävieraaksi.
Bertault debytoi Suomessa. Lyhyellä varoitusajalla tilanne ei ollut hänelle helppo, sillä nainen joutui kehään konsertin jälkipuoliskolla yhdessä jo aiemmin kiinnitetyn ruotsalaisen jazzpianistin Jacob Karlzonin ja suomalaisen saksofonistin Timo Lassyn kanssa. He esiintyivät ensimmäistä kertaa yhdessä, mutta sitä ei juuri huomannut.
Bertault hurmasi meidät välittömyydellään. Hänellä on ääni ja olemus, josta saa olla Taivaan Isälle kiitollinen. Tuota ääntä Bertault käyttää kuin musiikki-instrumenttia. Se korostui lopun John Coltrane ja Charlie Parker -tulkinnoissa, joissa laulajatar äännehti todella taitavasti. Hän on julkaissut kaksi kiitettyä albumia, ja hänen scat-videonsa ovat saavuttaneet Youtubessa satoja tuhansia katselukertoja.
Konsertin aloitti Valtteri Laurell Pöyhönen Nonet feat. Antti Sarpila. Nonet tarkoittaa yhdeksikköä. Miehistö koostui suomalaisen nuoren jazzin kärkisoittajista. Etenkin saksofonistit loistivat. Kokoonpano esitti Pöyhösen tunnin mittaisen sävellyskokonaisuuden Tigers Are Better Looking. Teos perustuu Jean Rhysin saman nimiseen novellikokoelmaan.
Soitto soljui mainiosti, ja antoi tilaa hienoille sooloille. Pöyhönen tuntui hieman jännittävän juontojaan, koska puhetta riitti kovasti.
Täysipainoisen hienon jazzillan Savoy tarjosi ystävilleen. Samalla julkisettiin, että ensi maaliskuussa samassa paikassa aloittaa uusi vuotuinen jazz-festivaali. Ensimmäiset kiinnitykset julkistettiin puoliajan päätteeksi.
Savoyhan on vuosia ollut, Helsingin kaupungin päätöksenteossa uhanalaisen, UMO:n konserttiareena. Eli jazzia, bluesia ja soulia on tarjottu aiemminkin paljon.

HYVÄN MIELEN TANSSIRYHMÄ JAKSAA

Gruppen Fyra juhli 20-vuotista taivaltaan kahdella gaalaesityksellä Kaapelitehtaan Turbiinisalissa, joissa esiintyvät ryhmän entisiä ja nykyisiä tanssijoita sekä vierailijoita vuosien varrelta. Saimme kokea hittiteoksia vuosien varrelta, hulvatonta menoa, lyhytelokuvia, yllätysvierailijoita, hassuja hahmoja ja juhlahumua. Mukana olivat muun muassa tanssijat Jenni Nikolajeff, Tommi Haapaniemi, Pia Liski, Virpi Juntti ja Lotta Wichmann. Harvaa ryhmää on tallennettu näin paljon. Lyhytfilmit olivat mainioita. Niistä vastasi useimmiten Kimmo Leed. Tanssia ja elokuvaa yhdistetään kekseliäästi.

Kuvassa Kaisu Hölttä (vas.), Pia Liski, Tommi Haapaniemi ja Jenni Nikolajeff Paulassa, jonka koreografian teki Virpi Juntto ja tanssielokuvan ohjasi Kimmo Leed. Kuva: Gruppen Fyra.

Tanssiryhmä perustettiin vuonna 1998 neljän tanssitaiteen maisterin voimin tavoitteenaan työllistää itse itsensä, saavuttaa uusia katsojia nykytanssille sekä luoda helposti lähestyttäviä, viihdyttäviä ja korkeatasoisia tanssiesityksiä. Turpoo, paisuu ja pau tehtiin alun perin Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen jouludemoihin vuonna 1996. Vuonna 1997 teos voitti Kajaani Dance koreografiakilpailun pääpalkinnon ja se oli ensimmäinen Gruppen Fyran keikkaesitys, kun ryhmä heti koulusta valmistumisen jälkeen kesäkuussa 1998 perustettiin.

Absurdilla huumorilla höystetyt tanssiesitykset ja erikoinen liikekieli ovat olleet menestyksen avaimia. G4 on yksi harvoista tanssijalähtöisistä ryhmistä tanssin vapaalla kentällä Suomessa. Sen tanssihittejä ovat olleet muun muassa Äiti, joka on Pia Liskin hyväntuulen bravuuri, ja Pitkät piuhat rockkukon karskien roudarien kollektiivista. Sukupuoliroolit eivät kahlitse esityksiä.

Dickensin klassikkoteoksen Great Expectations (Suuret odotukset) tanssisovellus oli todella kunnianhimoinen, myös ryhmän omaa olemassaoloa peilaava esitys, jonka ohjasi ulkopuolinen Sonya Lindfors. Kaisu Hölttä esitti gaalassa Pip -soolon, joka yhä vaikuttaa. Shiranai-Hito on toinen kokeileva, japanilaisvaikutteinen ja minimalistinen kahden naisen tanssi pitkien hiuksien alla.

Itseironisen humoristinen Reino ja Aino valmistui vuonna 2012, ja sitä on esitetty muun muassa vanhuksille palvelukeskuksissa ja -taloissa Helsingissä ja ympäri Suomea. Virpi Junton Paula on hauska sekä elokuvana että elävänä tanssina.

Juhlagaalassa ryhmän uudelle ystävälle oli mieluisinta nähdä alkuvaiheen kekseliäitä tanssiesityksiä, joissa oli mukana myös Vera Nevanlinna. Monet esitykset jatkavat kiertue-esityksinä ympäri Suomea. Pitkät Piuhat vieraili kesällä Latvian Riikassa.

KABAREEMUSIIKIN KITKERÄÄ PARHAIMMISTOA

Kitkerät Neitsyet valloitti Stoan täyden teatterisalin 20v-juhlaesityksellään. Kuva: Vesa Salmi.

Suurissa yliopistokaupungeissa tavattoman suosittu Kitkerät Neitsyet ­­-lauluyhtye joutui keväällä perumaan Stoassa naistenpäivän konserttinsa. Ihailijat ja muu yleisö sai täysipainoisen korvauksen monitoimitalon teatterisalissa. Naiset ovat tehneet musiikkia jo 21 vuotta, mutta osanneet ennakoida asioita, kuten kappaleessa, jossa kerrotaan sihteerinaisen kohtalosta firmassa, jossa pomo ehdottaa vain heille kahdelle baarissa pidettävää seminaaria ja tekee epämääräisiä ehdotuksia. Niin ajankohtainen on jo 2005 levytetty kappale 12 vuotta ennen #Metoo -syksyä 2017.

Kitkerät Neitsyet heittivät hyvää keikan. Erityisen kaunis on Tänään, sitä seurannut Kiltti tyttö. Hervoton on Sedät ovat vihaisia, Mennään naimisiin ja Täydellinen mies. Tai Pienen sydämen pienet murheet. Toisella jaksolla mieleen jää ironinen Lapsiperhe myrkyttää aina tai Poliittinen broileri. Feministirock tehtiin jo Tarja Halonen -vaaliin.

Orkesteri innostuu hyvään menoon. Neljä naista seisoo mustissa korkosaappaissa, verkkosukissa ja muutenkin mustissa. He ovat suomalaisen kabareemusiikin parhaimmistoa. Ominaispiirteisiin kuuluvat satiiriset, yhteiskunnallisesti kantaaottavat sanoitukset sekä suvereenisti lajityypistä toiseen hyppelehtivä musiikki. Taustalla pyörii videokuvaa, piirroksia naisista ja punaisia sydämiä. – Mitä brändityöryhmä tahtoo, minä teen sen!

KUVATAITEILIJAN KUOLEMANTANSSI

Taiteilija Kimmo Schroderus esittää Danse Macabren teräsveistoksensa Tuulinen päivä seurassa. Kuva: Hannele Salminen.

Kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen yksityisnäyttely Galleria Forum Boxissa esittelee vielä lokakuun viimeisen viikon lopun ajan teoksia vuosilta 2016–2018. Näyttely koostuu veistoksista ja veistosten tekemisestä kertovasta videosta. Kokonaisuutta leimaa käsityöläisyys, kiinnostus materiaaleihin ja viha-rakkaussuhde omaan kuvanveistäjän ammattiin.

Schroderuksen tärkeimmät työvälineet näyttelyssä ovat muotojen runsaus ja muotojen vääristely, kiiltelevyys, pintojen heijastavuus ja läpinäkyvyys. Teostensa tulkinnoissa hän luottaa katsojan omaan assosiaatiokykyyn ja mielikuvitukseen. Teos esittää juuri sitä, mitä se katsojan mielestä esittää.

METSÄ ON RAUHAN TYYSSIJA

Taiteilija Anne Tompuri Maisema II teoksensa äärellä Ääretön metsä -näyttelyssään Galleria Heinossa. Kuva: Hannele Salminen.

Kuvataiteilija Anne Tompurin teokset ovat valtavan isoja, pitkiä seinäpintoja peittäviä näkymiä luonnon maisemaan. Maalauksissa tiheä puusto, pensaikko tai heinikko tai hauraat harsot ja seitit täyttävät suuren kankaan reunasta reunaan. Lavastuksenomaiset mustavalkoiset maalaukset valtaavat katsojan tilan. Ne ovat enemmän tiloja kuin perinteisiä maalauksia. Ne olisi voitu maalata suoraan seinälle, galleristi Rauli Heino arvioi.

Galleria Heino, Uudenmaankatu 16–20, esittelee taiteilijan, joka on aina ollut kiinnostunut valosta – ei väreistä. Guassilla ja pigmentillä maalatuissa teoksissa pimeys ja valo kulkevat rinta rinnan ja antavat tilaa toinen toisilleen. Tompurin synkän äärettömän metsän maalaukset voisivat olla epätoivon kuvia. Mutta maalauksissa loistaa aina toivon valo. Hänelle metsä on rauhan tyyssija. Sieltä saa voimaa. Ihmiset katoavat, mutta luonto säilyy.

Risto Kolanen
Kirjoittaja on toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.
Hän seuraa yhteiskunnan sekä kulttuurin ja taidekentän ilmiöitä.

Download PDF

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media