Kuvassa kultamitalisti Tiia on keskimmäisenä Suomen sinisessä takissa. Kilpasiskoista kuvassa on myös Ilona Działa (Puola), Carol-Ann Blouin (Kanada) ja Tania Lesty (Chile). Kuva: Matti Miinala.

19-vuotiaana maailman huipulla

Aikamerkin esseesarja kertoo menestyksekkäistä suomalaisista työväenurheilijoista. Sarjan kolmannessa osassa kerrotaan, miten Tiia Kivirannan (nyk. Helassalo) unelma taekwon-don maailmanmestaruudesta täyttyi Uudessa-Seelannissa.

.

On talvinen aamu vuonna 2011. Vasta 19-vuotias Tiia Kiviranta (nyk. Helassalo) odottaa koneeseen nousua Helsinki–Vantaan lentokentällä yhdessä 19 muun suomalaisen taekwon-do-joukkueen jäsenen kanssa. 17 heistä on urheilijoita, kaksi valmentajia, ja heidän lisäkseen mukaan lähtee myös yksi suomalainen joukkueen mukana matkustava tuomari.

Pian on edessä matka kauas maailman toiselle laidalle, Uuden-Seelannin Wellingtoniin, jossa Kiviranta on valmiina taistelemaan taekwon-don maailmanmestaruudesta. Kiviranta on vasta ensimmäistä kertaa osallistumassa aikuisten MM-kisoihin, mutta hyvä menestys juniorisarjoissa on rohkaissut häntä tavoittelemaan suuria. Hän on harjoitellut monipuolisesti sekä liikesarjoja että ottelua, mutta tällä kertaa hänellä on edustusoikeus maailmanmestaruuskilpailuissa ainoastaan 2. danin liikesarjoissa, vaikka aiemmin juniorisarjoissa hän on osallistunut myös otteluun.  Osallistuminen ainoastaan liikesarjoihin on ajateltava juurikin mahdollisuutena, täytenä fokuksena yhteen asiaan, ja voi olla hyväkin, ettei kahdessa eri lajissa kilpaileminen riko täyttä keskittymistä. Ajatus edessä olevasta kilpailusta on jännittävä, mutta odotus ei väreile Kivirannan mahanpohjassa pelkona vaan yhä enemmän odotuksena tulevaa kohtaan. Nuori suomalainen ei halua lähteä kilpailuihin vain turistiksi, sillä hänen vahva kilpailuviettinsä janoaa paljon enemmän. Sarja, johon hän osallistuu, on etukäteen yksi tasaisimmista. Osallistujalista on täynnä kovia nimiä, joten menestyminen ei tule olemaan helppoa. On selvää, että keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään.

Matkaan Suomesta Uuteen-Seelantiin kuluu osapuilleen 22 tuntia. Kyseessä ei ole suora lento, vaan konetta vaihdetaan Lontoossa ja Sydneyssä. Lontoo–Sydney-lennon välissä on lisäksi välilaskeutuminen Singaporessa, jotta kone saadaan tankattua. Kaikesta on aistittavissa, että ollaan matkalla hyvin kauas. Aikaero tuo matkustamiseen eksotiikkaa, sillä matkan aikana tarjoillaan aikaeron vuoksi monta aamupalaa. Se on jotain, johon Tiia Kiviranta ei ole tottunut. Ainutlaatuista.

Suomen joukkueessa on hyvä sekoitus kokemusta ja arvokisojen ensikertalaisia, mutta aiempiin vuosiin verrattuna joukkue on verrattain pieni – pitkä matka kalliine kustannuksineen on tehnyt useiden lähdön haastavaksi, osalle lähteminen on ollut täysi mahdottomuus puhtaasti jo siksi, että irrottautuminen kahdeksi viikoksi töistä tai opinnoista ei ole onnistunut. Taekwon-do:ssa ei liiku suuria rahoja, joten jokainen on pääasiassa itse vastuussa matkakuluistaan. Joukkuehenki pienessä Suomen joukkueessa on erinomainen, ja tämä vahva yhteishenki on jopa suurin syy siihen, miksi laji vei jo varhain Kivirannan sydämen. Kilpaileminen alkoi kiehtoa häntä jo 11-vuotiaana. Erittäin hienon bonuksen kilpaurheiluun on jo juniorivuosista lähtien tuonut yhdessä joukkueena reissaaminen maailman eri kolkissa. Uutta matkustaminen taekwon-don merkeissä ei 19-vuotiaalle siis ollut. Junioritasolla menestystä oli tullut jo, joten tavoitteet oli asetettu korkealle myös ensimmäisellä aikuisten arvokisareissulla. Kansainvälisillä kilpakentillä Kivirannan paras vuosi oli ollut 2009, jonka aikana hän voitti juniorisarjoissa EM-hopeaa ja MM-pronssia ottelussa (50 kg) sekä MM hopeaa (2. dan) ja EM-hopeaa (1. dan) liikesarjoissa. Tätä ennen oli irronnut EM-kulta 2. danin liikesarjoista vuonna 2008, ja viimeisimpänä mitalina EM-pronssi 2. danin liikesarjoista vuonna 2010 eli vain vuotta ennen Uuden-Seelannin reissua. Erinomaisen juniorimenestyksen valossa oli loogista asettaa tavoitteet korkealle.

Kivirantaa on aina kiehtonut kumpikin kilpailemisen muoto, niin ottelu kuin liikesarjat. Vaikka nämä molemmat eroavat hyvinkin paljon toisistaan Kiviranta kokee, että molempien harjoittelu tukee toisiaan. Niinpä Wellingtoniin valmistautuessa hän oli pitänyt otteluharjoitukset mukana ohjelmassa senkin jälkeen, kun tiesi, ettei saanut edustuspaikkaa otteluun.

Harjoittelu ennen suurta kilpailua oli ollut raskasta ja palkitsevaa. Suomessa harjoituksia oli ollut viitenä kertana viikossa. Valmentaja Pauliina Heiskasen (nyk. Hietaniemi) johdolla Kiviranta oli keskittynyt harjoittelussaan loppuvaiheessa lähinnä liikesarjojen yleisilmeeseen, suuriin kokonaisuuksiin, eikä pieniä tekniikkakorjauksia ollut enää olennaista tehdä. Raaka pohjatyö oli tehty huolella tekniikan puolesta jo aiemmin. Heiskasen lisäksi valmennustiimiin kuului Jari Lahtinen. Heiskasen vastuulla oli liikesarjaharjoittelu ja Lahtisen otteluharjoittelu, mutta kilpailuissa valmennuksen pääpaino oli Heiskasen liikesarjavalmennuksessa. Lahtisen rooli olisi näissä kilpailuissa olla enemmän vahvana henkisen puolen valmentajana. Kivirannan menestyksen kannalta Lahtisen voi katsoa olleen hyvin tärkeä osa valmennustiimiä, sillä hänellä Kiviranta kokee olevan taito osata sanoa aina jotain sellaista ennen kilpailusuorituksia, joka saa jännityksen helpottamaan ja itseluottamuksen kasvamaan. Pauliinan Heiskasen liikesarjanäkemys on Kivirannan mukaan vailla vertaansa. Heiskanen osaa olla valmentaja, joka luo juuri sellaiset mielikuvat ja antaa sellaiset vinkit, joihin kilpailijan on helppo tarttua. Kiviranta saattoi luottaa täydellisesti siihen, että Pauliina tiesi, mitkä ovat ne viimeiset pienet asiat, joilla liikesarjoista saataisiin kaikki irti. Heiskanen oli jo tässä vaiheessa todistanut myös omat kilpailijanhermonsa kaksinkertaisena taekwon-don maailmanmestarina. Heiskasen ja Lahtisen yhteistyö valmennuksessa oli saumatonta, ja Kiviranta koki, että kun hänen takanaan oli kaksi erinomaisesti asiansa hallitsevaa henkilöä, jotka täydensivät toisiaan, oli hänellä kaikki avaimet onnistua. Valmennuskaksikko täydensi toisiaan myös yksityiselämän puolella siinä määrin, että kun hypätään vuodesta 2011 hetkeksi nykyisyyteen, voidaan todeta, että Heiskanen ja Lahtinen ovat nyt naimisissa ja käyttävät yhteisenä sukunimeään nimeä Hietaniemi, joka on Jari Lahtisen äidin tyttönimi, ja jonka he kokivat omakseen ja ottivat siksi sukunimekseen.

Taekwon-don liikesarjat ovat haastavia, ja tämä haastavuus on Kivirannan mielestä äärimmäisen kiehtovaa: äärimmilleen viety taito ja lukuisien harjoitusten myötä hiottu fysiikka, joka mahdollistaa taitavien liikkeiden suorittamisen optimaalisella tasolla. Vaikeat sarjat vaativat lukuisia harjoituskertoja, ja niiden läpivieminen vaatii myös hyvää muistia, jotta osaa tehdä liikkeet oikeassa järjestyksessä. Päämäärätietoisen pitkän harjoittelun myötä sarjat tulevat kuitenkin takaraivosta ilman, että kilpailijan tarvitsee palautella mieleen liikkeiden järjestystä. Kyse on enemmänkin suoritustekniikoiden puhtaudesta ja siitä, että hallitsee hermonsa tosipaikan tullen.

Kilpailutilanteessa sarjaa tehdään siten, että vastakkain kilpailee aina kaksi kerrallaan. Molemmat suorittavat vierekkäin omaa sarjaansa, mutta kumpikin kilpailija tekee sarjaa vain itselleen ja onnistuminen on pelkästään itsestä kiinni. Kiviranta on jo pienestä pitäen kokenut taitavasti esitetyt liikesarjat hyvin kauniina, ja siitä on kummunnut halu kehittää itseään jatkuvasti, jotta pystyisi esittämään sarjan mahdollisimman sulavasti. Lopputulos, jonka katsojat näkevät kilpailuissa, on usein taidolla esitetty sarja, joka näyttää ulospäin helpolta, mutta harva varsinkaan lajia vähemmän tuntevista osaa aavistaa, miten vaativa kokonaisuus on suorittaa vahvalla tasolla useita haastavia tekniikoita ja vaikeita liikkeitä sisältävä sarja. Maailman äärimmäisellä huipulla menestyminen näin herkässä lajissa vaatii hyvin lujaa oman mielen hallintaa. Kehon ja mielen tasapaino on kaiken a ja o, ja henkisen vahvuuden voi ajatella nousevan tasaisessa kilpailussa todella merkittäväksi tekijäksi.

Alku Wellingtonin kisamatkalle on haastava. Yllättävä vaikeus tulee eteen jo matkan alkupuolella. Kiviranta huomaa, että hänen matkatavaransa olivat jääneet Lontooseen, ja hän saa kuulla, että tulee saamaan ne vasta muutaman päivän viiveellä. Kilpailuasunsa hän on kuitenkin varannut käsimatkatavaroihin, joten harjoittelu onnistuu heti paikan päällä kisakaupungissa normaalisti.

Kilpailua ennen on tärkeää valmistautua huolella, kroppaa on säästeltävä, ja fokus on pidettävä olennaisessa. Suomen taekwon-do-joukkue on paikalla Wellingtonissa muutamaa päivää ennen kilpailuiden alkua, joten harjoittelua tehdään vielä kisapaikkakunnalla, vaikka harjoittelu ennen kilpailuiden alkua onkin normaaliin verrattuna varsin kevyttä. Enemmän tämä harjoittelun vaihe tähtää kropan herättelyyn pitkän matkan ja aikaeron jäljiltä. On kuitenkin olennaista tehdä kaikki sen eteen, että urheilijat löytävät viime hetken terävyyden, joka mahdollistaisi menestymisen tosipaikassa. Nähtävyyksiä suomalaiset eivät kiertele katsomassa ennen kilpailuja, mutta alueeseen tutustutaan kuitenkin hotellin läheisyydessä rentojen kävelyjen merkeissä. Kiviranta on juniorivuosinaan oppinut, että kilpaurheilijalle kisareissut ovat usein hyvin intensiivisiä: tutuksi tulee lähinnä hotelli ja kilpailupaikka. Uuden-Seelannin ainutlaatuinen fiilis kuitenkin välittyy alusta lähtien.

KOHTI UNELMAA, YKSI VASTUSTAJA KERRALLAAN

Kilpailuiden käynnistyttyä Tiia Kiviranta huomaa oitis, että Uusi-Seelanti sopii hyvin taekwon-don maailmanmestaruuskilpailujen järjestäjämaaksi. Maa ei ole suuri, mutta lajin taso on siitä huolimatta heillä äärimmäisen korkea. Uuden-Seelannin maajoukkuekin vaikuttaa alusta lähtien rautaiselta, mikä toki ei ole ihme maassa, jossa seuratoiminta on vahvalla pohjalla ja harrastajamäärä suuri. Yhä nykyäänkin laji on pitänyt Uudessa-Seelannissa pintansa, mutta tilanne oli hyvä jo tuolloin vuonna 2011. Isäntämaan urheilijoista ja ihmisistä välittyy ystävällinen ja reilu kuva ulospäin, ja erityisen vaikutuksen tekee kilpailuiden mainio organisointi. Nuori suomalainen kokee useat kilpailut jo junioritasolla nähneenä, että järjestelyt ovat jotain parempaa kuin mitä hän on aiemmin saanut kokea; asioihin on nähty vaivaa ja kaikille on haluttu tuottaa miellyttävä kilpailukokemus.

Kilpailupaikkana toimii TSB Bank Arena. Suuressa hallissa Kiviranta huomaa olevan ainakin seitsemän kilpailukehää. Jännitys on luonnollinen reaktio aina, kun ihminen tekee jotain ensimmäistä kertaa. Sitä on ilmassa nytkin, kun aikuisten sarjan arvokisadebyytti lähestyy, ja vaikka Kivirannalle laji on tuttu jo pitkältä ajalta, ei hän osaa yhtään aavistaa, mitä odottaa kilpailulta aikuisten sarjassa. Kaikki on uutta ja tuntuu perhosina vatsanpohjassa. Valmennus on antanut Kivirannalle ohjeeksi, että olisi järkevintä keskittyä aina yhteen kilpailukierrokseen kerrallaan ja laittaa kaikki peliin rohkeasti. Jos mietti yhtään sen pidemmälle kesken kilpailuiden, on epäonnistumisen vaara suuri.

Kiviranta ottaa valmennuksen ohjeen tosissaan. Hän lähtee ekstrakovalla latauksella jokaiselle kierroksella kuin käsillä oleva kierros olisi viimeinen. Säästelyyn saati varmisteluun ei ole yhtään varaa.  Jo alusta lähtien kilpailuohjelma on haastava, mikä ei ole yllätys, sillä sarja on tullut tunnetuksi tasaisuudesta ja hyvin kovasta tasosta. Tätä alleviivaa heti jo Kivirannan ensimmäisen vastus, edellisissä kilpailuissa hopeaa voittanut argentiinalainen Silvana Oriani. Kiviranta suorittaa vahvasti alusta lähtien. Hän voittaa Orianin, voittaa myös seuraavan vastustajansa, ja itseluottamus kasvaa yhä lisää kilpailuiden edetessä. Suorittaminen muuttaa rennommaksi ja suoritustaso kohoaa koko ajan kohti äärimmäistä maksimia. Lopulta Kiviranta huomaa raivanneensa tiensä aina finaaliin asti.

Loppukilpailussa upeasti suorittanutta Kivirantaa odottaa kuitenkin todellinen haaste: sarjan ehdoton ykkösnimi, suurena suosikkina finaalin lähtevä puolalainen Ilona Działa. Działa on hallinnut 2. danin liikesarjoja jo useita vuosia, joten useimmat uskovat hänen voittoonsa. Suomalainen ei pelkää. Hän tuntee olevansa parhaassa mahdollisessa kunnossa. Hän lähtee suorittamaan kovalla itseluottamuksella – hän lähtee hyvin ennakkoluulottomasti voittamaan – mihin aiempien kierrosten hyvät suoritukset ovat häntä jo varmistaneet. Yksi vielä!

Tasainen finaali päättyy ensin tasan, eli ensimmäinen erä ei tuo selvyyttä siihen, kumpi on ollut parempi. Ratkaisu voittajasta tehdään yhden ylimääräisen liikesarjan perusteella. Kilpailun voi jonkin toisen lajin termein ajatella menneen jatkoajalle. Ratkaisevaksi sarjaksi arvotaan juche. Juche sisältää paljon hitaita liikkeitä, ja niiden lisäksi potkuja sekä hyppypotkuja. On selvää, että kyse on kilpailuissa siihen asti tehdyistä liikesarjoista teknisesti haastavin. Sarjan haastavuutta ei ole varaa jäädä miettimään. All in: kaikki peliin! Kiviranta jättää kilpailukehään maksiminsa, ja hän tuntee kehässä seisoessaan tehneensä erittäin hyvän suorituksen, mutta koska oli oman sarjansa aikana keskittynyt puhtaasti omaan tekemiseensä, oli hänen mahdotonta tietää, oliko Ilona Działa tehnyt sittenkin paremman.

Kilpailijat jäävät, kuten aina, odottamaan tuomarien antamia pisteitä. Tämä on vaihe, joka tuntuu kehässä tuloksen julistamista odottavasta ottelijasta joskus turhauttavankin pitkältä, vaikka todellisuudessa aikaa kuluu alle minuutti tai maksimissaan muutamia minuutteja. Tasaiset finalistit Ilona Działa – ennakkosuosikki – ja Tiia Kiviranta – nuori suomalainen haastaja – odottavat mitä tuleman pitää. Kumpikin uskoo voiton mahdollisuuteen. He odottavat, että jokaisen tuomarin antamat pisteet kirjataan elektroniseen järjestelmään, minkä jälkeen järjestelmä laskee kokonaispisteet. Tämän jälkeen voittaja voidaan lopulta julistaa. Jännitystä lisää ensimmäisen erän tasapelitulos: kilpailijan mielessä tuntuu todennäköiseltä, että tuskin kumpikaan ottelija tulisi voittamaan ainakaan selvästi kaikilla tuomariäänillä, vaan että tuomariääniin tulisi todennäköisemmin hajontaa molempien ollessa vahvassa iskussa.

Tasainen kilpailu ratkeaakin hajaäänituomioon:
Tiia Kiviranta on maailmanmestari!

Euforia, onni, täysin epätodellinen olo valtaa tuoreen maailmanmestarin. Kädet täristen suomalainen juoksee halaamaan valmentajaansa. Heti, kun on suinkin mahdollista, Kiviranta soittaa äidilleen Suomeen, ja herättää tämän keskellä yötä, mutta ylpeä äiti ymmärtää epätavallisen soittoajan. Hän yhtyy tyttärensä riemuun.

Tiia Kivirannan mestaruuden lisäksi Suomi saavuttaa Wellingtonin MM-kilpailuista myös kaksi muuta mitalia. Julia Pätsi on tyttöjen sarjassa erikoisteknikoista hopeamitalisti ja tyttöjen liikesarjojen 1. danin kilpailuissa pronssilla. Heli Karjalainen saavuttaa puolestaan naisten liikesarjojen 4–6 dan. -sarjassa pronssia.

PRESIDENTTI TARJA HALOSELTA SAATU PALKINTO

Maailmanmestaruus ei muuta Tiia Kivirannan arkea. Menestyksestä seuraa kuitenkin syvä kiitollisuus: kova työ on kannattanut. Tuntuu äärimmäisen hyvältä ja palkitsevalta saavuttaa jotain, jonka eteen on tehnyt niin paljon työtä. On myös hieno tunne, kun voi kutsua itseään maailmanmestariksi, vaikka jalat maan pinnalla pitävä Kiviranta ei tittelistä itse meteliä pidäkään.

Yleisesti Suomessa taekwon-do on pieni laji, joka ei saa erityisen paljoa huomiota, vaikka menestystä tulisikin, mutta Kiviranta saa kuitenkin kokea todella hienon hetken: hänet valitaan TUL:n vuoden urheilijaksi vuonna 2011. Jo valinta itsessään yllättää Kivirannan, mutta palkintogaalassa nuori nainen häkeltyy, kun huomaa, että palkintoa on ojentamassa sen hetkinen Suomen Tasavallan Presidentti: Tarja Halonen. Juuri Haloselta saatu palkinto tuntuu erittäin suurelta kunnialta myös siksi, että Kiviranta ei ole varautunut siihen, että Halonen olisi paikalla palkintoa jakamassa.

Maailmanmestaruuden jälkeen Kiviranta ei enää löydä kansainvälisiin kilpailuihin samaa paloa, jotta osaisi toistaa menestysreseptinsä. Hän kuitenkin kilpailee vielä 2013 EM-kilpailuissa Ruotsissa, ja samana vuonna vielä MM-kilpailuissa Espanjassa – molemmissa myös ottelussa – mutta hän on jo ennen Espanjan maailmanmestaruuskilpailuja päättänyt, että lopettaisi kilpauransa. Tavoite maailmanmestaruudesta on jo saavutettu, eikä suurempaa menestystä enää viimeisissä kilpailuissa tulekaan, mutta se ei himmennä kerran voitetun MM-kullan arvoa, enemmänkin niin, että hän on jo saavuttanut sen, mihin oli aina pyrkinyt ja mitä oli arvokisoilta hakenut: maailmanmestarista ei voisi enää päästä ylemmäs. Kiviranta kokee kilpailunälkänsä hiivuttua haluavansa alkaa keskittyä enemmän muihin tärkeisiin asioihin elämässään. Opiskelu ja perhe-elämä täyttävät kalenterin.

Taekwon-don parissa Kiviranta tapasi varhain myös tulevan aviomiehensä. Joonas Helassaloon hän oli tutustunut taekwon-do-maajoukkueessa, ja he olivat tunteneet toisensa jo vuodesta 2007 lähtien nähtyään toisiaan leireillä ja kilpailuissa. Äidilleen Tiia Kiviranta oli kuitenkin teini-iässä todennut, että keskittyisi lajin parissa puhtaasti urheilemiseen ja että katselisi seurustelukumppania aivan muualta myöhemmin, kun seurustelulle olisi ylipäätään aikaa. Hän oppi kuitenkin, ettei koskaan kannattanut etukäteen sanoa, mitä tulisi tapahtumaan, ja 2009 hän alkoi seurustella Joonas Helassalon kanssa. Nykyisin Tiian Kiviranta on Tiia Helassalo, sillä he menivät vuonna 2018 naimisiin, ja heillä on myös kaksi lasta – vuosina 2014 ja 2019 syntyneet tytöt.

Kun kysyn nyt Tiia Helassalolta, mistä kaikki alun perin alkoi, ja miksi taekwon-do valikoitui hänen lajikseen, selviää, että Suomea jo 1990-luvun alkupuolella arvokisoissa edustanut isä, Tommi “Killeri” Kiviranta, oli tärkeässä roolissa lajivalinnan suhteen. Aiemmin Tiia oli harrastanut balettia ja kansantanssia, mutta ei ollut sittenkään kokenut lajeja omakseen, ja 10-vuotiaana hän ei tiennyt, mikä olisi hänelle sopiva harrastus. Silloin vanhemmat veivät Tiian ja hänen siskonsa taekwon-don alkeiskurssille isän jalanjäljissä. Sisko innostui lajista oitis, kun puolestaan Tiia vietiin salille aluksi liki puolipakolla. Hyvin nopeasti lajin viehätys alkoi kuitenkin kiehtoa. Elettiin aikakautta, jona lapsia ei vielä juuri ollut lajin parissa, joten junioreille ei järjestetty omia harjoituksia. Lapset harjoittelivat yhdessä aikuisten kanssa. Hän ei tätä pelästynyt, vaan alkoi nopeasti kokea mahtavana raskaat harjoitukset, joissa tuli kunnolla hiki.

Kilpaileminenkin alkoi jo 11-vuotiaana, vuonna 2003, jolloin hän osallistui Helmi Cupiin. Helmi Cup -kilpailu on värivöille järjestetty kilpailu, sillä SM-sarjat järjestetään vasta mustan vyöarvon saavuttaneille. Vain 11-vuotiaana Kiviranta kilpaili Helmi Cupin yleisessä sarjassa – koska siihen aikaan Suomessa ei ollut junioreille omia sarjoja. Tuloksena oli kultainen mitali liikesarjoista.

Kivirannan perhe alkoi elää tuolloin lajia yhä tiiviimmin yhdessä, ja perinne jatkui, kun nuorempia sisaruksiakin alettiin raahata alkeiskurssille. Menestystä ovat saavuttaneet sisaruksista muutkin: Netta Tiilikainen voitti pronssia 1. dan tyttöjen liikesarjoissa vuonna 2018 Slovenian Mariborissa järjestetyissä EM-kilpailuissa. Tino Kiviranta puolestaan voitti MM-pronssia vuonna 2019 Saksan Inzellissä käydyissä kilpailuissa poikien alle 68-kiloisten sarjassa, ja Tinon valmentajana toimii Tiia Helassalon aviomies Joonas Helassalo. Pauliina Hietaniemi on valmentanut Nettaa, eli perheen vahvaa taekwon-do-osaamista kehitetään yhä hyväksi havaitussa valmennuksessa.

TAEKWON-DON MONIMUOTOISUUS JA YHTEISÖLLISYYS

Koreassa kehitetyn lajin nimi tulee kolmesta sanasta tae (jalka/jalalla tehtävät tekniikat/potkut), kwon (käsi/kädellä tehtävät tekniikat) ja do (tie/elämäntapa). Laji jakautuu kahteen toisistaan eroavaan haaraan (ITF ja WT). Vaikka samoja piirteitä löytyy molemmista, sisällöllisesti lajit eroavat toisistaan ollen molemmat kuitenkin taekwon-doa. En mene näiden kahden eroihin, koska se ei ole jutun kannalta olennaista. Olen käyttänyt tässä tekstissä lajin nimestä muotoa taekwon-do, jota Helassalon mukaan heillä ITF-taekwon-dossa käytetään. Nimen kirjoitusasun tarkoituksena on korostaa do:n merkitystä – eli sitä, kuinka filosofinen elämäntapa on hyvin tärkeä osa lajia; tekniikat ja filosofia kulkevat käsi kädessä, eikä toinen ilman toista ole Helassalon mukaan taekwon-doa. Lajin nimestä voi nähdä myös muita muotoja ja variaatioita – toisinaan lajin nimi kirjoitetaan kaikki yhteen, taekwondo, mikä on tyypillisempää oman ymmärrykseni mukaan juuri WT-puolella.

En haastattele Helassaloa lajia tuntematta, sillä ehdin itse harrastaa nuoruudessani lajia, ja vaikka oma harrastukseni jäikin ajallisesti varsin lyhyeksi, enkä enää armeijasta kotiuduttuani löytänytkään silloin aikaa enkä riittävää kipinää palata lajin harrastamisen pariin, laji jäi minulle kuitenkin merkittäväksi: seurasin yhä lajia ja itsekin olen siitä lähtien tehnyt välillä yhä omia lajiharjoituksiani, vaikken seuratoiminnassa enää mukana ole ollutkaan. Itse harrastin seurassa ollessani WT-taekwondoa, joten erehdyin tätä kautta Helassaloa haastatellessani ensin kutsumaan liikesarjoja poomse-nimellä, mutta sain oppia maailmanmestari Helassalolta, että ITF-taekwon-dossa liikesarjoja kutsutaan termillä tul.

Niin Helassalolta kuulemani perusteella kuin oman harrastuneisuuteni kautta sekä lajista lukemani myötä minulle on jäänyt mielikuva, että taekwon-do:ta voi ajatella myös korostetusti elämäntapana, joka jatkuu koko elämän – ja jota noudatetaan – ja että osalle kilpaileminen on vain bonus itse lajissa kehittymisen ja lajiin kytkeytyvän henkisen puolen lisäksi.

Haluan tietää, mitä Tiia Helassalo ajattelee tästä: kokeeko hän kilpailemisen olevan vain lajissa ikään kuin vain bonus, vai jotain paljon enemmän? Hän vastaa syvällisesti lajin monimuotoista luonnetta korostaen kokevansa lajin sisällä kulkevan kaksi erillistä polkua, jotka kulkevat osittain samaa reittiä haarautuen kuitenkin omille raiteilleen aina aika ajoin. Hän siis ajattelee, että lajin sisällä on kilpaurheilua mutta myös sellaista taekwon-doa, joka sisältää hyvin paljon enemmän ja on hyvin eri asia kuin kilpaurheilu. Paljon puhuvasti hän vastaa, että nämä kaksi polkua on hyvä erottaa toisistaan, mutta samaan aikaan polkujen on kuitenkin kuljettava riittävän lähellä toisiaan, jotta voimme puhua samasta lajista. Suomessa on tässä Helassalon mukaan onnistuttu. Samassa treenisalissa harjoittelee yhtä aikaa niin kuntoharrastajia, kilpaurheilijoita, kamppailijoita, kehittyjiä, kehittäjiä, lapsia ja aikuisia, eikä mikään estä sitä, että kaikki pystyvät harjoittelemaan samaa lajia yhdessä. Taekwon-do on todellakin yhteisöllinen laji, kuin yksi suuri perhe, joka puhaltaa yhteen hiileen aina toisia kannustaen.

Helassalo on ohjannut lajia harrastaessaan paljon junioreita, ja hän on tätä kautta aistinut taekwon-don olevan monipuolisuutensa vuoksi erinomainen harrastus, koska lajia todella voi vain harrastaa ilman suorituspaineita kilpailemisesta. Tämän voi tulkita olevan vastakkaista usealle muulle urheilulajille, joissa jo pienestä pitäen odotetaan menestystä kilpailuissa. Taekwon-do ei siis ole laji, jossa täytyisi kilpailla, ja koska kaikki eivät halua kilpailla, niin on todella hienoa, että he voivat silti nauttia lajin annista yhteisöllisenä kuntourheiluna, ja kuuluuhan taekwon-doon myös henkisen kasvun painottaminen osana lajia. Vyöarvoissakin on haastavampi edetä, jos ei samalla myös kehitä ajatteluaan henkisessä mielessä.

Taekwon-dosta tekee monimuotoisen – henkisen puolen lisäksi – lajin lukuisat osa-alueet: liikesarjat, ottelu, voimamurskaus, erikoistekniikat ja itsepuolustus. Nämä osa-alueet mahdollistavat harrastamisen erilaisin tavoin, ja kilpaillakin voi usealla eri osa-alueella, jotka kaikki vaativat toisistaan eroavia vahvuuksia. Näinpä hyvinkin erilaiset ihmiset erilaisine mielenkiinnon kohteineen ja erilaisine vahvuuksineen saattavat menestyä samassa lajissa harrastaen sitä kuitenkin eri tavoin.

Tampereen Taekwon-Do Seura, eli Tiia Helassalon kotiseura, on Suomen yksi johtavista seuroista. Kun kysyn Helassalolta, mistä hän arvelee seuran vahvan menestyksen juontuvan, hän nostaa ensimmäisenä esiin erinomaisen joukkuehengen. Koko seuran vahva yhteishenki juontuu hänen mukaansa siitä, että seurassa on aina joka viikko muutama sellainen harjoituskerta, joka on kaikille seuran jäsenille avoin taitotasoon katsomatta. Kun asioita tehdään hyvässä hengessä yhdessä, yhteisen hyvän eteen, ja kaikki tuntevat toisensa, niin tuloksetkin puhuvat puolestaan. Koska Tampereen Taekwon-Do Seura on Suomen mittakaavassa suuri seura omassa lajissaan – tässä kohden on huomautettava, että yksikään taekwon-do-seura Suomessa ei ole taloudellisessa mielessä todellakaan suuri – niin se mahdollistaa useita muita pienempiä seuroja paremmat resurssit tukea nuoria urheilijoita niin taloudellisesti, harjoitusmäärällisesti kuin valmennuksenkin osalta. Tätä kautta seurasta on noussut läpi historian menestyneitä maajoukkueurheilijoita, ja he ovat oman kilpauransa aikana ja kilpauransa jälkeen jakaneet osaamistaan seuraaville sukupolville, jolloin menestys on voinut jatkua. Seurasta on lisäksi noussut valmentajia myös maajoukkuevalmentajiksi sekä kansainvälisen tason tuomareiksi. Tästä kaikesta voi nähdä, että kun valmennus on laadukasta jo aivan peruskursseista lähtien, on jokaisen lajin harrastajan helpompi kehittää itseään lajin parissa. Tampereen Taekwon-Do Seuran tulevaisuuskin näyttää siis lupaavalta.

Helassalon valinta TUL:n vuoden urheilijaksi vuonna 2011 ei ollut viimeinen suomalaiselle taekwon-do-osaajalle annettu tunnustus, vaan Tiiaa valmentanut Pauliina Hietaniemi (o.s. Heiskanen) valittiin kahta vuotta myöhemmin TUL:n vuoden urheilijaksi. Hietaniemi oli tuona vuonna voittanut jo kolmannen maailmanmestaruutensa.  Päälajina Hietaniemi oli pitänyt liikesarjoja, mutta siitä huolimatta suurin menestys tuli juuri ottelussa 50 kg sarjassa, josta myös kaikki kolme maailmanmestaruutta tulivat. Tampereen Taekwon-Do Seurassa Hietaniemi on lisäksi tätä nykyä sen puheenjohtaja. Hänen valmentajansa on kilpauran aikana ollut hänen aviomiehensä Jari Hietaniemi, eli toinen Tiian kilpauran aikaisista valmentajista.

YHÄ HENGESSÄ MUKANA

Tiia Helassalo ei ole tällä hetkellä omassa seurassaan aktiivinen. Hän on väliaikaisella eläkkeellä taekwon-dosta ja keskittyy elämässään nyt enemmän muihin asioihin. Työ terveyskeskuksen vuodeosastolla lähihoitajana on tärkeää. Tiian aviomies Joonas Helassalo on kuitenkin yhä aktiivinen seura- ja maajoukkuevalmentaja, joten laji on kotonakin yhä läsnä päivittäin. Lajin parista on löytynyt vuosien saatossa laaja kaveripiiri, joiden kanssa arkea on tullut jaettua myös lajin ulkopuolella. Kaikesta on aistittavissa, että taekwon-do on laji, joka todella yhdistää ihmisiä, ja sitä harrastavat viihtyvät keskenään erinomaisesti. Suhde rakkaaseen lajiin näkyy Tiia Helassalolla myös vapaa-ajalla kilpailujen seuraamisen osalta. Kilpailutunnelma on se, joka kiehtoo erityisesti, ja Helassalo kertookin vuonna 2019 tehneensä ystäviensä kanssa matkan Saksassa järjestettyihin taekwon-do:n maailmanmestaruuskilpailuihin. Ilmapiirissä, jonka hän kilpailuissa koki, oli yhä jotain sellaista, jota hän ei ole vieläkään muualla kokenut.

Helassalon mieli tekee aika ajoin myös Uuteen-Seelantiin. Vuoden 2011 MM-kisojen kilpailumatkalla he olivat kilpailujen jälkeen vielä muutaman päivän lomalla, mutta aika meni silloin lähinnä palautumiseen. Helassalo muistaa kuitenkin, että luonto, joka on Uuden-Seelannin suurimpia matkailuvaltteja, teki vaikutuksen myös jo kilpareissulla, kun he kävivät aistimassa paikallista luontoa Wellingtonin kaupungin reunamilla. He liikkuivat silloin lähinnä joukkueen kesken omalla suomalaisporukalla, mutta Helassalo kertoo kuitenkin, että myös muiden joukkueiden jäsenistä ehti kilpauran aikana tulla ystäviä ja tuttuja. Helassalo kokee tutustuneensa kilpakumppaneistaan parhaiten omien sarjojensa parhaiden kilpasiskojen kanssa. Heidän kanssaan hän on jakanut naurut ja ilon hetket kehän ulkopuolella, mutta kehän sisällä mestaruuksista on kuitenkin kilpailtu antamatta tuumaakaan periksi.

Osa Helassalon joukkuekavereista jäi kisamatkalla Uuteen-Seelantiin pidemmäksi aikaa, ja he kiersivät enemmänkin maata nähden paikallisia nähtävyyksiä ja luontoa. Helassalo kuitenkin kokee, että voi myöhemmin palata tapahtumapaikalle, kun aika on oikea, ja käydä ottamassa lisää Uutta-Seelantia haltuun. Koskaan ei ole liian myöhäistä, ja lähti hän sitten myöhemmin Uuteen-Seelantiin tai ei, niin ainakin Uudella-Seelannilla on aina tärkeä paikka hänen sydämessään: siellä hän taisteli tiensä maailmanmestariksi vain 19-vuotiaana.

Lasse Lindqvist

Share on facebook
Share on twitter
Share on email
Share on print

TIETOA AIKAMERKISTÄ

Aikamerkki on Työväen Sivistysliitto TSL:n yhteiskunnallinen verkkojulkaisu ja tarina-arkisto, joka päivittyy verkossa reaaliajassa. Se katsoo maailmaa työväenliikkeen arvojen näkökulmasta ja niitä pöyhien.

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Aikamerkkiä julkaisee Työväen Sivistysliitto

Työväen Sivistysliitto

Vastaava toimittaja Ilkka Vuorikuru
aikamerkki@tsl.org

Toimitus: Acamedia
Toteutus: Websteri Media